Paavo Arhinmäen blogi: "Bileissä soi aina Oasis, edelleen!"

Elettiin 1990-luvun puoliväliä. Goldielta oli tullut uusi levy ja sitä juhlistettiin Pohjois-Lontoossa pihajuhlissa. Tunnelma sähköistyi, kun Noel Gallagher marssi sisään. Kaikki alkoivat parveilla Noelin ympärillä, paitsi Drax ja Skip. Heitä ei kiinnostanut ”northern bastard”.

Noel kiinnitti nopeasti huomiota Stellaa kiskoneeseen kaksikkoon, jota ei tuntunut kiinnostavan Englannin suurin rock-tähti, toisin kuin koko muuta juhlaväkeä. ”Allright mates?”, Noel yritti avata keskustelua.

Skip käänsi selkäänsä rock-tähdelle, sen minkä isolta ruholtaan puutarhapöydän ääressä pystyi. ”Who are ya?”, Noel jatkoi. Skip tuhisi jotain ja Drax vastasi: ”We are gooners”.

Noihin aikoihin Oasis oli jotain käsittämättömän ja megalomaanisen suurta briteissä. Oli ilmeisesti täysin poikkeuksellista törmätä ihmisiin, jotka eivät olleet kiinnostuneita Gallagherin veljeksistä. Nimittäin Drax törmäsi myöhemmin Noelin uudestaan ja rock-tähti tuli heti tervehtimään: ”You are the ooner guy”.

      * * *

Jos minä olisin tavannut Noel Gallagherin tuolloin, en todellakaan olisi osannut olla välinpitämättömän cool. Oasis oli kuitenkin minulle se kaikkein suurin bändi koko 1990-luvun loppupuolen ajan. Definitely Maybe on kaikkien aikojen kovin debyyttilevy ja (What`s the Story) Morning Glory? on kaikkien aikojen kovin kakkoslevy.

Minulta löytyy tietenkin koko Oasiksen tuotanto, myös joitain divarista tiskin alta hankittuja bootlegejä. Kahden ensimmäisen loistavan levyn jälkeen tuli vielä erinomainen single.

Olimme Iso-Roballa jonottamassa Stupidon edessä, kun D`You Know What I Mean -single tuli myyntiin puoliltaöin. Nopeasti revimme muovit auki ja laitoimme discmaneihin sisään. Kuulosti pirun hyvältä, vähän raskaammalta kuin aikaisempi materiaali.

Odotukset olivat siis suuret Be Here Now -levylle. Alkuhuuman jälkeen kuitenkin tajusin nopeasti, ettei tämä nouse lähellekään kahden edellisen levyn tasoa.

Jätin jopa Be Here Now -kiertueen Tukholman konsertin väliin vaikka minulla oli lippu sinne. Opiskelijabudjetista laskeskelin, että on varaa vain yhteen Tukholman matkaan sinä syksynä.

Valitsin mieluummin AIK:n pelin. Olihan uusia parempia levyjä ja niiden kiertueita tulossa. Kuinka väärässä olinkaan. Sen jälkeen Oasiksen tuotanto on ollut enemmän tai vähemmän pettymys.

Tästä huolimatta vuosituhannen vaihde meni edelleen vahvasti Oasista kuunnellen. En ole koskaan varsinaisesti mitään tai ketään fanittanut, mutta lähimpänä se on ollut Oasiksen suhteen. Päätäni komisti(?) noelmainen moppitukka ja jalassa oli Adidas Gazellet.

  * * *

Oikeastaan seuraava hyvä ”Oasiksen” jakso kahden ensimmäisen levyn jälkeen alkoi vasta, kun Noel Gallagher`s High Flying Birds julkaistiin. Noelin soololevyt ovat mielestäni parempia kuin Oasiksen myöhempi tuotanto.

Olin katsomassa Noel Gallagherin keikkaa Hammersmithin Academyssa vain pari viikkoa levyn julkaisemisen jälkeen. Yleisö veti kaikki uudet biisit alusta loppuun mukana, ja lopuksi tunnelmaa nostatti vielä Oasiksen suurimmat hitit. Keikka oli paluu Oasiksen aikaan.

Oasis oli megalomaanisen iso briteissä, mutta Yhdysvalloissa bändi ei koskaan lyönyt läpi yhtä suureksi. Sen huomasi myös pari viikkoa Hammersmithin jälkeen.

Olin nimittäin katsomassa myös Philadelphiassa Noelin keikka. Jos Englannissa konserttiliput oli myyty loppuun muutamassa minuutissa, Phillyssä konserttisali oli puolillaan. Yleisö innostui vasta lopussa, hieman, kun Oasiksen hitit lähtivät soimaan.

Ennen keikkaa olimme baarissa konserttitalon vieressä. Paukutimme Hipsterkungenin kanssa jukeboxin täyteen dollareita ja pelkkää Oasista. Muutaman biisin soitua baaritiskille paikallinen meni valittamaan, että ”mitä paskaa eurooppalaista musiikkia täällä soi”.

Hihittelimme tuoppien takana nurkassa, kun baarimikko sanoi, ettei voi tehdä asialle mitään. "Joku on ostanut jukeboxin täyteen ja nyt ei auta muu kuin kuunnella."

 * * *

Edelleen elämäni kovin keikkakokemukseni on Oasis Lontoon Wembleyllä heinäkuussa 2009. Ei mennyt kuin pari viikkoa ja Oasis hajoasi. Mutta sitä ei stadionilla aistinut.

Wembleyn konsertti oli lähimpänä, mitä voi päästä jalkapallon päätykatsomon tunnelmaan olematta jalkapallo-ottelussa. Jokainen 90 000 ihmisestä seisoi konsertin alusta loppuun ja lauloi jokaisen biisin mukana niin lujaa kuin kurkusta irtosi.

Edelleen jokaisissa merkittävissä bileissä on pakko soittaa Oasista. Ja aina on pakottava tunne repiä paita pois päältä, hyppiä ja pomppia.

Ja kun kävelin pois lavalta kesän puoluekokouksessa viimeisen puheeni jälkeen puheenjohtajana, kajahti soimaan Don`t Look Back In Anger.

   * * *

Tänään ensi-iltaan tulee Oasiksen suuruudenajoista kertova dokumentti Supersonic. Siinä käydään läpi yhtyeen tarina ensimmäisen kahden levyn ajalta.

Arvosteluissa dokumenttia on pidetty liian pitkänä ja yksityiskohtaisena. Arvostelujen mukaan vain todelliset fanit eivät puudu sitä katsoessa. Juuri oikeanlainen dokumenttielokuva siis minulle.

Be Here Now ei kuitenkaan toteudu minun kohdallani. Olen kaupunginvaltuuston kokouksessa leffan sijaan. Onneksi tiistaina dokumentti esitetään vielä kerran laajalla kankaalla. Olen siis paikalla siellä silloin.

Paavo Arhinmäki

Tämä kansanedustaja, musiikki- ja jalkapallofani Paavo Arhinmäen kirjoitus on julkaistu ensin hänen Facebook -sivullaan. Hän kirjoittaa Anakonda.fi -sivustolle blogivieraana. Hänen aiemmat kirjoituksensa voi lukea tästä:

Blogi:"Odotimme tapaavamme kulttuuriministerin, emme jalkapallohuligaania”

Paavo Arhinmäen blogi:"Eppu Normaali ei edusta minulle ironiaa"