19. lokakuu 2015
Yleinen totuushan on se, että parasta musiikkia on se, jota kuunteli noin 20-vuotiaana. Minulle kovimmat bändit ovat edelleen tietenkin Oasis, Blur ja Pulp. Kun brittipop nousi 1990-luvun puolivälissä, käytiin kovaa (leikkimielistä?) vääntöä Oasiksen ja Blurin fanien välillä. Piti valita puolensa. Poikkeuksellisesti minä en puoltani valinnut vaan diggailin kaikkea.
Kaikki nämä bändit olen nähnyt myös livenä. Huikeita kokemuksia mm. Oasiksen viimeinen Wembleyn keikka 2009, jossa 90 000 ihmistä lauloi Don´t Look Back in Angerin sing a longina bändin vain soittaessa.
Myös Blurin keikka Tukholman Vattenfestivaleilla Riddarholmin kelluvalla lavalla 1997 on jäänyt aivan huikeana mieleen. Song2 oli julkaistu samana vuonna ja yleisön woohoo-huudot alkoivat jo hyvissä ajoin ennen keikkaa. Keikka oli totaalinen kaaos. Jengiä kannettiin pois lavan edestä jo läppärinä soittaneen Cardigansin aikana.
Siinä ovat ehkäpä elämäni TOP2 keikkaa.
_ _ _ _ _
Kun katsoin illalla Pulp-dokumenttia Teemalta, palautui mieleeni myös Ruisrock 2012. Siellä pääesiintyjänä (ainakin minulle) oli Pulp. Koska toimin tuolloin kulttuuriministerinä, ilmoitin läpällä Juhani Merimaalle, että työtehtäviini kuuluu valtiovallan puolesta käydä toivottamassa yhtye tervetulleeksi Suomeen.
Suomen pätevimpänä keikkajärjestäjänä Merimaa tietenkin innostui ajatuksesta. Niinpä kävin turvamiesteni Hipsterkungenin ja Tähtitoimittajan kanssa ennen keikkaa kättelemässä Jarvis Cockeria. Vaihdoin pari sanaa Jarviksen kanssa ja toivotin hyvää keikkaa.
Kun olimme poistumassa, Jarvis yllättäen pahoitteli, ettei pysty puhumaan pidempää ennen keikkaa, mutta toivoi, josko voisimme tulla tapaamaan häntä keikan jälkeen.
Keikan jälkeen sitten istuimme pimenevässä heinäkuun illassa lavan takana, puhuimme brittiläisestä ja suomalaisesta yhteiskunnasta ja politiikasta, jalkapallosta… Tähtitoimittaja Pulp-friikkinä teki tarkentavia kysymyksiä eri biisien sanoituksista. (Myöhempien tietojen valossa olisin itsekin tehnyt oleellisen kysymyksen: Onko Common Peoplen taideopiskelija Yanis Varoufakiksen nykyinen vaimo?)
Pikku hiljaa koko back stage hiljeni. Paikalla ei ollut enää muita kuin minä, Hipsterkungen, Tähtitoimittaja, Jarvis ja keikalla viulua soittanut Pupu Tupuna. (Hänet oli hälytetty kahden päivän varoitusajalla keikalle. Ensimmäistä puhelua Pupu Tupuna oli luullut pilasoitoksi ja lyönyt puhelimen soittajalle korvaan. Toisella puhelulla oli pystytty vakuuttamaan, että hänet oikeasti halutaan soittamaan Pulpin keikalle, kysymys ei ole vitsistä.)
Dokumentissakin haastateltava kiertuemanageri kävi sanomassa Jarvikselle ensin kerran, että pitäisi pikku hiljaa lähteä. Myöhemmin hän kävi sanomassa toisen kerran, että nyt pitäisi todellakin lähteä. Kolmannella kerralla hän ilmoitti Jarvikselle, että nyt ei ole muuta vaihtoehtoa kuin lähteä. Lento Helsingistä Bukarestiin lähtisi neljän tunnin päästä.
Myöhemmin Hesarin Kuiskaaja uutisoi, että Arhinmäki tapasi yhtyeen ennen keikkaa ja yhtyeen jäsenet olivat järkyttyneet: ”Odotimme tapaavamme kulttuuriministerin, emme jalkapallohuligaania.”
_ _ _ _ _
Olisin saanut lipun Pulpin paluukeikalle yhtyeen kotikaupunkiin Sheffieldiin, keikalle josta dokumentti kertoo. Minulla oli kuitenkin mukamas liikaa töitä ja hankalasti sovitettavat aikataulut, joten en lähtenyt katsomaan keikkaa.
Kun taas katsoi dokumenttia, voi todeta, että yksi monista vääristä päätöksistäni elämäni aikana.
Paavo Arhinmäki kuvat: pääkuva Stuart Stevastos (kuvassa Jarvis Cocker vuonna 2011) ja Pasi Kostiainen (kuvassa Paavo Arhinmäki vuonna 2014)
Tämä Paavo Arhinmäen kirjoitus on julkaistu ensin hänen Facebook -sivullaan. Hän kirjoittaa Anakonda.fi -sivustolle jatkossa blogivieraana. Kirjoitukseen innostanut Pulp: Elämä, kuolema, supermarketit -elokuva on katsottavissa Yle Areenassa kuukauden ajan.
Lue Anakonda.fi:stä samasta aiheesta myös:
Oasis kiteytti 1990-luvun Britannian kuin Cheek 2010-luvun Suomen
