06. lokakuu 2016
Ensimmäinen kohtaamiseni J.R.R. Tolkienin kanssa tapahtui Eläintarhan ala-asteella, kun luokanopettajamme Marjatta luki juuri ilmestynyttä Kersti Juvan uutta suomennosta Hobitti -kirjasta ääneen luokan edessä. Meidän luokkamme oli kohtuullisen meluisa ja joskus villikin, mutta kaikki hiljentyivät ja rauhoittuivat pulpetteihinsa kuuntelemaan aina, kun Hobitti kaivettiin esiin.
Lapsuudenkotini kirjahyllystä löytyi Taru sormusten herrasta, jota isäni oli lukenut sen suomentamisen jälkeen kesätyössään Suomen Pankin vahtimestarina. Tartuin tietenkin heti Hobitin jälkeen tähän järkäleeseen, mutta se oli minulle ensi yrittämällä liikaa. Kirjan alku oli liian puuduttava minulle. Toisella yrittämällä onnistuin kahlaamaan yli silloin mielestäni liian hitaan alun ja sen jälkeen lukemisesta ei meinannut tulla loppua.
Vaikka olin jo siirtynyt Alppilan yläasteen puolelle, vanha luokanopettajani muisti Tolkien -innostukseni ja vei minut katsomaan Suomenlinnaan Ryhmäteatterin näytelmää Taru sormusten herrasta. Se taisi olla ensimmäinen näkemäni kesäteatteriesitykseni.
Yläasteella Keski-Maa -innostuksemme oli valtava. Luimme uudestaan ja uudestaan Taru sormusten herrasta, Silmarillionin ja Keskeneräisten tarujen kirjan. Pelasimme Dungeons & Dragons roolipelejä, piirsimme Keski-Maan sukukarttoja ja opettelin riimukirjoitusta.
Viisas ala-asteen luokanopettajani antoi siis innostuksen Keski-Maahan, mutta laajemminkin lukuinnostuksen. Hobitin jälkeen hän keksi nimitäin järjestää luokan pojille pienen kilpailun, jossa merkitsimme vihkoon lukemiemme kirjojen sivumääriä. Tämä osui hyvään aikaan siinäkin mielessä, että Pasilan pääkirjasto oli juuri aukaistu. Luin nuorten osaston kirjat lähestulkoon alusta loppuun.
Nämä muistot palasivat mieleeni, kun televisiosta tuli lauantaina ja sunnuntaina Hobitti -elokuvan kaksi ensimmäistä osaa. Jostain käsittämättömästä syystä maanantaina Neloselta ei tullutkaan enää kolmatta osaa vaan Pussikaljaromaani (joka sinänsä on hyvä ja hauska kirja ja elokuva). Pakko oli siis käydä vanhanaikaiseen tapaan videovuokraamosta hakemassa kolmososakin nähtäväksi vaikka en erityisemmin pitänyt Hobitti -elokuvien sovituksesta.
Vanha totuushan on se, ettei lempikirjojen elokuvaversioita kannattaisi katsoa. Ne ovat lähes järjestäen pettymys. Sitä Hobitti-elokuva todellakin oli. Ymmärrän hyvin, että dramaturgian vuoksi elokuvia pitää tiivistää ja joiltain osin myös yksityiskohtia yksinkertaistaa. Mutta kun nämä yksityiskohdat muistaa edelleen 30 vuoden jälkeenkin hämmästyttävän tarkasti, niiden yksinkertaistaminen ärsyttää liikaa.
Ylipäätänsä Hobitti -elokuvassa oli aivan toivottoman pitkiä ja yksityiskohtaisia taistelukuvauksia. Kyllähän Tolkienin kirjoissa taistellaan, mutta lopulta se on sivuosassa. Hobitissa tämä aseiden kalistelu nostettiin liikaa keskiöön.
Pitäisikö siis palata uudestaan Tolkienin kirjojen pariin? Mutta mistähän löytäisi sen ajan, että ehtisin lukea uudestaan läpi Hobitin ja Taru sormusten herrasta?
Paavo Arhinmäki
Tämä kansanedustaja, musiikki- ja jalkapallofani Paavo Arhinmäen kirjoitus on julkaistu ensin hänen Facebook -sivullaan. Hän kirjoittaa Anakonda.fi -sivustolle blogivieraana. Hänen aiemmat kirjoituksensa voi lukea tästä:
Blogi:"Odotimme tapaavamme kulttuuriministerin, emme jalkapallohuligaania”
Paavo Arhinmäen blogi:"Eppu Normaali ei edusta minulle ironiaa"