24. helmikuu 2016
”Ikäsyrjinnällä tarkoitetaan kronologisesta tai oletetusta iästä johtuvia ennakkoluuloisia asenteita tai syrjiviä käytäntöjä. Ikäsyrjintä tulee ilmi syrjivinä käsityksinä, tunteina tai käytäntöinä erilaisissa vuorovaikutustilanteissa tai institutionaalisissa rakenteissa. Ikäsyrjintää on verrattu muihin syrjinnän muotoihin, kuten sukupuoliseen syrjintään tai rasismiin. Ikäsyrjintä eroaa kuitenkin muista syrjinnän muodoista, koska ikäsyrjintää voi kokea kuka tahansa eri elämänvaiheissa”.
Kyseinen lainaus on Tampereen yliopiston tutkijana toimivan Niina Viitasalon väitöskirjasta, Varttuneet ja ikäsyrjintä työelämässä.
Ajankohtainen aihe ja nykypäivän työelämää pohtiessa jatkuvasti tapetilla oleva teema. Oli ala mikä tahansa, niin YT-neuvottelut, pätkätyöt ja määräaikaiset työsuhteet ovat arkipäivää ja kenkää saanut keski-ikään yltänyt joutuu tuskaisena pohtimaan, mitä mahdollisuuksia uuden työn saamiseen mahtaa olla (joskin epävarmuus duunitilanteesta koskee ihan varmasti kaikkia, iästä riippumatta).
Eihän se tietystikään ole niin, että viittäkymppiä lähestyvät ja sen rajapyykin ylittäneet olisivat poissa pelistä, no way. Usein kuitenkin saattaa tuntua siltä, että nuoremmat ja innokkaammat ovat jo oven takana kärkkymässä mahdollisuuksia ja jos ei kärppänä ole metsästämässä uusia hommia, niin perästä tulee lauma nälkäisiä tekijöitä. Sellaisia, joiden jyräämäksi joutuu.
Populaarikulttuuriin ja populaarimusiikkiin nuoruuden ihannointi kuuluu keskeisenä tekijänä, se on kuulunut siihen aikojen alusta asti.
Toki kohdeyleisön ikääntyessä myös esiintyjien ikähaitari on venynyt (Mick Jaggerin legendaariseksi muodostunut, vuonna 1970 heittämä kommentti: ”I can't see myself doing all this when I'm 30. I'll draw the line then” tuntuu vuonna 2016 Rollareiden edelleen keikkaillessa hupaisalta), eli ei artistina olo ole vain nuorten peliä.
Vaan jos noin yleisesti katsottuna työelämässä keski-ikäistyvien asema on haastava, niin musiikkimaailmassa se on epäilemättä vielä haastavampi. Tuntuu siltä, että populaarimusan kentällä keski-ikäistyvät ovat helposti hätää kärsimässä.
Ikä ja kokemus joutuvat helposti ylenkatsotuksi. Iälle ja kokemukselle myös helposti naureskellaan.
Ajatus keski-ikäisen ylenkatsomisesta musamaailmassa on noussut usein mieleen pohtiessa sitä, miksi esimerkiksi Yö-yhtye ja bändin primus motor, yhtyeen nokkamies Olli Lindholm vaikuttaa olevan yleinen vi**uilun kohde. Maaliskuussa 52 vuotta täyttävä Lindholm tuntuu olevan helppo maalitaulu, hahmo jolle kuittailu on jopa jonkinlainen itsestäänselvyys.
”Kunnon junttimusaa. Yö on paskaa”
”Sikaniskajuntti, joka vetoaa kaltaisiinsa, lähiöbaarien uuvahtaneisiin ruusuihin ja laumaan väliinputoajia."
”Hoho. Ei se osaa edes englantia (viitaten Voice of Finland –tähtivalmentaja-pestiin). Juro urpo”.
Nämä ovat lainauksia yleisönosastokeskusteluista. Toki yksittäisiä, mutta harmittavan yleisiä mielipiteitä.
No joo. On toki itsestäänselvyys, että kaikesta musiikista ei tarvitse tykätä. Tärkeintä on kuunnella sitä, mistä diggaa.
Lindholmin ja Yön dissaamisen suhteen kyse tuntuu usein olevan kuitenkin jonkinlaisesta periaatteesta. Kun aikuinen artisti on oma itsensä, kuten esimerkiksi Olli Lindholm tuntuu olevan, niin hänelle on helppo nauraa. Huolimatta siitä, että nauraja itse olisi, as a matter of fact, samankaltainen kuin naurun kohde: tavallinen suomalainen. Oma itsensä.
Lindholmille ja Yölle naureskelun periaate tuntuu sinänsä myös hieman absurdilta, koska Yö on ihan historiaansa ja levymyyntistatistiikkaankin viitaten yksi Suomen menestyksekkäimmistä bändeistä. Yhtyeen levyjä on myyty rekkalasteittain ja suomalaiseen verenperintöön iskostuneita biisejä löytyy katalogista aimo liuta.
Ja vaikka ”jos olet suosittu, niin saat myös vihamiehiä” -sanonta pitääkin paikkansa. Niin Lindholmin tapauksessa on kyse myös jostain muusta. Siitä, että keski-ikäistä muusikkoa ei haluta pitää enää relevanttina. Keski-ikäinen artisti ei ole enää cool. Keski-ikäiselle artistille on helppo nauraa.
Noh, tarkoituksena ei ole tässä pitää mitään Yö-puolustuspuhetta.
Lähinnä käyttää bändiä ja Lindholmia osoituksena siitä, että viidenkympin korvilla keikkuvaa artistia ylenkatsotaan. Huolimatta siitä, miten paljon krediittejä historiasta löytyy.
Mistä se johtuu?
Onko syynä se, että keski-ikäinen ei ole enää median ja yleisön vinkkelistä samalla tapaa seksikäs kuin parikymppinen?
Vai onko niin, että pitkän uran tehnyt artisti on itse leipiintynyt, nähnyt bisneksen kaikki puolet, eikä ole enää samalla tapaa terässä ja innoissaan kuin uransa alkuvaiheessa?
Laatu ei ole enää priimaa, eivätkä tuotokset niin kiinnostavia?
On urauduttu?
Syitä on varmasti monia. Mutta kyllähän se tuntuu hassulta, että juuri silloin kun kokemusta, perspektiiviä ja näkemystä löytyy, niin ympäristön kiinnostus hiipuu. Arvostus uupuu.
Pitäisikö yleisön, levy-yhtiöiden ja median antaa enemmän mahdollisuuksia? Toisaalta, pitääkö mahdollisuuksia antaa, jos yleisöä ei kiinnosta, eikä potentiaalia löydy. Ei siinäkään ole järkeä.
Niin, hankala yhtälö.
Usein toki käy niin, että mikäli artisti selviää enemmän tai vähemmän kitkutellen hankalan keski-ikäisyyden suon yli, niin koittaa uran toinen vaihe. Vaihe, jossa pitkän taipaleen johdosta avautuu seuraava sivu. Artistista tulee instituutio.
Näin on käynyt hyvin monelle. Suomessa esimerkkinä esiin voisi nostaa Paula Koivuniemen, Kaija Koon tai vaikkapa Michael Monroen. Pepe Willbergillä oli Saimaa-yhtyeen ja -levyn myötä briljantti sauma tälle tasolle nousemiseen. Aallonpohjan ja hiljaisemman kauden jälkeen iso yleisö löytää ja tai ainakin alkaa jälleen arvostaa.
Ulkomaisia esimerkkejä löytyy toki liuta, jopa The Rolling Stones, Madonna ja U2. Joo joo, edellä mainitut ovat olleet aina megaluokan artisteja, mutta omassa viitekehyksessään ovat hekin käyneet läpi läpimurron jälkeisiä suvantovaiheita. Ei aina ole ollut helppoa. Mikäli tiukan paikan tullen hanskat olisi isketty naulaan, eivät nuo edellä mainitutkaan stadionrundeja heittäisi.
Ja kun mietitään edesmenneitä, ylistettyjä staroja, niin ei David Bowiekaan ura jatkuvaa ruusuilla tanssimista ollut. Eikä Lemmyn, eikä Johnny Cashin. Vaan he voittivat arvostuksen kovan duunin kautta. Mikäli he olisivat luovuttaneet silloin kun hommat eivät sujuneet, eivät he olisi yhtä vahvaa kulttuurista jälkeä jättäneet.
Anakonda.fi haastatteli juuri legendaarisen, yli 40 miljoonaa albumia myyneen ja Suomessa konsertoineen Toto-yhtyeen kitaristi Steve Lukatheria, joka kommentoi:"Tietty osa mainstream -mediaa on nauranut meille aina. En anna enää haastatteluja esimerkiksi Rolling Stonelle. Mutta viime vuosina on lisäksi tapahtunut jonkinlainen muutos, kun nuoren polven musiikintekijät ovat innostuneet yhteistyöstä kanssamme. Olimme äskettäin studiossa Skrillexin kanssa, emmekä vain versioineet jotain vanhaa, vaan teimme kokonaan uutta musiikkia. On jännittävää kuulla, mitä siitä loppujen lopuksi tulee."
Toto on hyvä esimerkki siitä, että mikäli he olisivat jossain vaiheessa kyllästyneet kokemaansa naureskeluun, eivät he varmasti olisi tässä pisteessä.
Vai onko kuitenkin niin, että tämä kaikki liittyy kulttuurissa vallalla olevaan suhtautumiseen ikääntymistä kohtaan? Kun puhutaan vanhenemisesta, niin arvostuksen puute vanhuutta ja vanhenemista kohtaan – noin yleisesti mietittynä, on valitettavan suomalainen ilmiö.
Monessa kulttuurissa perheen ja suvun iäkkäämmät edustajat ovat automaattisesti kunnioitettuja. He ovat niitä, joiden mielipidettä arvostetaan ja niitä, joista pidetään huolta.
Meillä tilanne tuppaa menemään täysin päinvastoin. ”Tervemenoa vanhainkotiin ja hoitolaitokseen. Ehkä siellä joku jaksaa pitää huolta. Kai se mummo jotenkin pärjää”.
Nivoutuuko tämä ajatus myös artisteihin?
Työelämään se ainakin liittyy, joten voisiko yhtäläisyysmerkkiä vetää myös musantekijöihin. Okei, ei keski-ikäinen ole vielä lähellä vanhustenhuollon piirissä olevaa senioria, mutta kyllä suhtautumisessa jotain samaa on. Sitä arvostuksen puutetta.
No enpäs nyt karkaa täysin sivuraiteille, enkä vedä suin päin suoraa viivaa vaikkapa Olli Lindholmin kohtaaman dissauksen ja vanhustenhuollon epäkohtien välille. Vaan ehkäpä keski-ikäisten asema musiikissa olisi kuitenkin aihe, josta voisi keskustella enemmän.Me kaikki, iästä riippumatta vanhenemme täysin samaa tahtia, joten ikään liittyvä syrjintä on älytön ajatus. Mikäli kondista riittää ja kroppa toimii, niin joka ikinen meistä on ensiksi lapsi, sitten nuori, sitten aikuinen, sitten keski-ikäinen ja lopuksi vanhus. Olisihan se hienoa, että perspektiiviä ja kokemusta arvostettaisiin. Sitä varmasti toivoo jokainen.
Kuten mainittu, kaikesta ei tarvitse tykätä, eikä keski-ikäisen tekemästä biisistä tarvitse digata, jos se ei uppoa. Vaan hei, annettaisiinko sille kuitenkin mahdollisuus?
P.S. Ihan vaan knoppina, toistaiseksi vanhin Suomen albumilistan kärkipaikalle noussut suomalaisartisti on Vera Telenius, joka nappasi listan ykkössijan Miljoona ruusua –albumillaan vuonna 1984. Telenius oli tuolloin 72-vuotias. Kaikkein vanhin Suomen listaykkönen, oli Leonard Cohen, joka nappasi kärkisijan jokunen vuosi sitten Old Ideas -levyllään – 77-vuotiaana.
Samuli Väänänen
Samuli Väänänen on musiikkitoimittaja, joka on työskennellyt muun muassa Radio Novalla ja The Voicella. Hän on soittanut myös koko elämänsä ajan rockbändeissä ja julkaisee Mørket-yhtyeensä kanssa debyyttilevyn keväällä 2016.
Lue Anakonda.fi:stä myös Väänäsen aikaisemmat blogit:
Uusi blogi: Samuli Väänänen: Kiitos, Cheek - Todistit, että rock on museokamaa
Blogi: Mihin katosi käännösiskelmä?
"Että mitähän v--tua?" - tämän hetken mielenkiintoisimmat uutuusbiisit