31. tammikuu 2016
Yksi kuluneen viikon ahkerasti puhuttaneista some-kohuista on ollut Teemu Selänteen twiittailun ja Vantaalle puuhattavan, häkellyttävää Studio Julmahuvi -henkistä sketsiä muistuttavan Jurase Park -hankkeen lisäksi Cheek.
Kyllä, Cheek. Jälleen kerran.
Jare Henrik Tiihonen, artisti joka (pääsääntöisesti median kiitettävästä oma-aloitteisuudesta johtuen) pitää huolen siitä, että Suomessakin on ainakin yksi tasaisesti otsikoissa pysyttelevä musiikkimaailman tähti.
Tarkemmin sanottuna kohu on liittynyt tietysti siihen, että Joensuussa juhlittava Ilosaarirock-festivaali ilmoitti kiinnittäneensä miehen tulevan kesän kattaukseensa. Eipä tarvitse edes liiemmälti kärjistää ilmaistessaan, että julkistuksen jälkeen helvetti pääsi irti. Moni festivaalikävijä (ja epäilemättä vähintäänkin yhtä moni, joka Ilosaaressa ei koskaan ole käynytkään) ilmoitti, että Cheekin bookkaaminen festareille oli pyhäinhäväistys. Lukuisat ilmaisivat Cheekin edustavan suoraan sanottuna ”p*skaa”, ”ei oikeata musaa” ja Ilosaarirockin lähteneen nyt monen muun festarin tapaan mukaan ”tällaiseen naurettavaan pelleilyyn”. Jotkut olivat huolissaan siitä, millaista yleisöä Cheekin kiinnityksen myötä saapuu paikalle, mutta useat some-raivoilijat eivät oikein osanneet edes tarkasti ilmaista, saati sitten perustella mikä Cheekin bookkauksessa oikeastaan pohjimmiltaan risoo.
Vaan yksi toistuvasti esiin noussut argumentti on ollut se, että Cheekin tuotanto edustaa jonkinlaista ”epämusiikkia”, se on ”epäaitoa” ja näiden kommenttien takana on myös kantavana ajatuksena se, että Cheek ei ole ”rock”. Ilosaarirock-festivaalin nimessä mainitaan sana rock, mutta Cheekin musiikki on kaikkea muuta. Juurikin tämä tuntuu olevan monelle hankala ajatus sulattaa.
Cheek ei ole rock. Cheek ei ole aito.
Ajatuksen sulattaminen juuri tässä yhteydessä tuntuu olevan hankalaa siitäkin huolimatta, että viime vuonna näillä Suomen toisiksi vanhimmilla rockfestareilla nähtiin esiintymässä mm. Robin ja Elastinen, Charli XCX, Paperi T, Kasmir, SMC Lähiörotat, Damian Marley, Big K.R.I.T, vuonna 2014 esimerkiksi Ellie Goulding, A$AP Ferg ja Gracias, sitä edellisenä kesänä Tarrus Riley, Squarepusher, JätkäJätkät jne. jne. Tuskin nimiä tarvitsee ladella lisää. You get the picture.
Toisin sanoen Ilosaarirock ei koskaan ole rajoittunut artistiensa suhteen missään nimessä perinteiseen ns. rocktarjontaan, vaan festivaaleilla on aina nähty äärimmäisen laaja ja genrevapaa kattaus monenlaisia esiintyjiä. Se on epäilemättä myös yksi festarin suosion ja jatkuvuuden syistä. Näin ollen Cheekin kaltaisen artistin kiinnitys ei millään tavalla musiikillisesti pitäisi olla eriskummallinen ratkaisu. Vaan niin se tuntuu olevan. ”Mutta kun Cheek ei ole rock”, ”tiputtakaa nyt helvetti edes tuo rock-sana festarinne nimestä”.
* * * * *
Ok. Pohditaanpa hetki rockia.
Viime vuosina on puhuttu paljon siitä, että rock on kuollut. Keskustelua on käyty monilta kanteilta. Lukuisat rockmusiikin kuuntelijat ja myös artistit ovat olleet ihmeissään ja jopa näreissään siitä, kuinka esimerkiksi radiokanavilla ei juuri enää rock soi. Kuinka uusille rockbändeille ei valtavirtamedioissa anneta tilaa ja huomiota. Kuinka suosiota tänä päivänä niittävät DJ-tuottajat, jotka vain ”painavat play-nappia, eivät kirjoita omia biisejään, eivätkä osaa soittaa mitään instrumenttia”. Joskaan ei valtavirta-rap, tai moni muukaan tämän hetken populaarimusiikin genre myöskään suitsutusta osakseen kerää.
Vaan miksi rock ei sitten kuulu ja näy samalla tavalla, kuin takavuosina? Syynä on se, että rock ei ole uudistunut. Kun muissa populaarimusiikin genreissä omaksutaan ja etsitään jatkuvasti uusia vaikutteita, saundeja, tuotantoratkaisuja ja ideoita, rockissa näin ei tapahdu. Rock luottaa kaikilta osin, niin musiikilliselta estetiikaltaan kuin asenteeltaankin vanhoihin, hyväksi havaittuihin ratkaisuihin. Siinä ei tietystikään ole mitään vikaa, mutta kun uudistumista ei tapahdu, eikä uusia näkökulmia edes haluta ottaa, silloin on vaarana paikalleen jämähtäminen. Ja siitä on turha syyttää muita.
Kun rockin alkuperäinen ja kantava ajatus oli olla vastavoima, raikas, vapauttava ja asenteellinen pyörremyrsky, niin nyt tämä kaikki on vuosien ja vuosikymmenten saatossa kääntynyt päälaelleen. Rockista on tullut patriarkaalinen jarru, joka hokee ”kuinka asiat on aina tehty näin ja jos ne tehdään toisin, se on väärin”. Kun joskus rockilla kapinoitiin vanhempia vastaan, niin nyt rock onkin vanhempamme, isämme ja äitimme, jotka eivät sulata, eivätkä oikein halua ymmärtää sitä, että asiat muuttuvat.
Rock on museokamaa.
* * * * *
”Ei näin, ei ole Ilosaarirock enää entisensä. 20 vuotta olen käynyt ja nyt alkaa mennä jo rajoilla, että ostanko lippua ollenkaan”, kommentoi eräs Cheekin takia Ilosaari-boikottia harkitseva. Saman ajatuksen on ilmaissut moni muukin.
En vähättele lainkaan näiden kipuilevien festivaalikävijöiden ahdistusta, mutta mikäli tapahtuman pointtina olisi keskittyä ainoastaan vanhempien festarivieraiden miellyttämiseen, niin sangen nopeasti Ilosaari voisikin suosiolla sulautua oheistapahtumana järjestettävään, nostalgiahenkiseen Ilovaarirockiin. Mikäli tällä ajatuksella johdettaisiin mitä tahansa festaria, nuoria ja uusia kävijöitä olisi turha paikalle odotella. Omille nilkoillehan siinä väistämättä loroteltaisiin.
Toki Cheekin aiheuttaman ärsytyksen yhteydessä on muistettava se, että näinä vastakkainasettelun aikoina Cheek edustaa monelle vääriä arvoja. Isoa pahaa kaupallisuutta, markkinataloutta ja porvarimeininkiä, joka nostaa karvat pystyyn. Fair enough. Eipä mainitut seikat minunkaan arvomaailmaani edusta. Vaan tilanne taitaa olla kuitenkin niin, että kun rikkaat risovat suomalaisia, niin Cheek saa kurat niskaan. Helppo kohde, suosittu ja näkyvä.
Samalla lienee myös pantava merkille se itsestäänselvyys, että populaarimusiikkiin ja siihen liittyvään kulttuuriin on genreistä riippumatta kuulunut aina pröystäily ja mammonalla leveily. Sitä harjoittavat ilomielin niin rockmuusikot kuin räppäritkin - ja kaikki siltä väliltä.
Remu Aaltonen (jolta oli muuten pyydetty Iltalehteen kommentti liittyen Cheek-Ilosaari-kohuun ja johon Remu vastasi ”ymmärtävänsä hyvin festarikansan närkästymisen”, joskin mainitsi myös samalla sympaattisesti, että voi olla mahdollisuus, ”etten enää tajua ihan kaikkea”) totesi aikanaan vaikka nukkuvansa paskassa ”jos mulle maksetaan siitä”.
Remun myös kerrotaan tokaisseen edesmenneelle bändikaveri Albert Järviselle tämän valittaessa siitä, ettei hän suosiosta huolimatta kehity soittajana: ”Rahan kilinä on semmosta kehitystä, että ellei sitä kuule, ei kehity ikinä."
Ovatko nämä kommentit syöneet Remun rockuskottavuutta? Tuskin.
Ei sillä, että rahalla leveily olisi pop- ja rockmaailmassa menestyksen itseisarvo, ei tietystikään. Mutta mikäli Cheekissä ärsyttää se, että mies ajaa Bentelyllä ja omistaa luksusveneen, niin samoilla perusteilla ärsytyskynnys pitäisi rikkoontua aika monen ”uskottavan” artistikin kohdalla. Dollarihymyillä on ajeltu ja kartanoissa asuttu alusta saakka ja sitä tullaan tekemään tästäkin eteenpäin.
* * * * *
Noh, onneksi tämä ei ole niin vakavaa.Vellovasta keskustelusta ja aiheesta huolimatta on sanottava, kuinka äärimmäisen ilahduttavaa on se, että musiikki herättää ihmisissä näin paljon intohimoja ja erilaisia ajatuksia. Se kertoo siitä, että musiikki näyttelee merkittävää roolia, että siihen suhtaudutaan palolla ja ennen kaikkea - siitä halutaan puhua. Eli asian suhteen ollaan tosissaan…mutta toivottavasti ei kuitenkaan liian tosissaan.
Loppuun villi ehdotus, mikäli olet ensi kesänä festivaaleilla, jossa on esiintymässä Cheek tai mikä tahansa muu artisti, josta et pidä, niin tee itsellesi palvelus. Käy edes vilkaisemassa keikkaa muutaman biisin verran. Jos et diggaile, niin voit lähteä vaikka oluttelttaan. On kuitenkin olemassa myös mahdollisuus, että yllätyt iloisesti.
Samuli Väänänen
Samuli Väänänen on musiikkitoimittaja, joka on työskennellyt muun muassa Radio Novalla ja The Voicella. Hän on soittanut myös koko elämänsä ajan rockbändeissä ja julkaisee Mørket-yhtyeensä kanssa debyyttilevyn keväällä 2016.