31. maaliskuu 2015
Tässä on jäänyt aivan rästiin kirjoitushommelit. En siis edes muistanut, että lupasin kirjoitella jotain meiningeistä. Löysin kuitenkin seuraavanlaisen raportin lokakuun alulta. Vaikka teksti on jo vanha, niin teemat ovat ajattomat. Ja kun levy tulee kauppoihin nyt huhtikuun puolivälissä, niin tavallaan tää on ihan ajankohtainen. Siksipä tässä teille tunnelmia siitä, miltä tuntuu olla matkalla suureen maailmaan levyttämään. Tältä se tuntui matkalla studioon:
”No meikäläinen on taas lintsannu kirjallisista töistä minkä ehtii. Ollu niin maan perusteellisesti hommelia uuden Apocalyptica -levyn suhteen. Kaikenlaista on ehtinyt tapahtumaan, mut en jaksa niistä sen täsmällisemmin horista, kun pitää elää nykyhetkessä, tiättekste? Niinku tässä hetkessä. LÄSNÄ.
No voisin mä tässä lentokoneessa siemaillessani ginitonikkia (kuuluu parhaimmillaan rokkenroll-elämän etuoikeuksiin, kuuskymppinen lentoemo ei edes veloittanu siitä kun ei ollu maksukone mukana. Kerron myöhemmin miten tähän hetkeen päästiin.) jotain näpytellä muistiin ja teidänkin iloksi tai suruksi.
Tässä alkusyksyssä ollu monenlaista touhua, elokuun aluksi käytiin Apojen ja Avanti-orkesterin kanssa tuuttaamaassa sinfonista metallia ennen näkemättömällä tavalla maailman suurimmalla hevifestarilla Wackenissa Saksassa. Huippu oli meininki, ja nähtiin melkein sadantuhannen ihmisen tekarit tai maitohampaat. Siellä ne hymyili niin saatanasti, taisivat tykätä. Siitä sitten hiihdettiin Kanadaan ja oli ekat keikat uuden laulajamme Franky Perezin kanssa, parit klubikeikat ja ”Metallica by request” Montrealissa. Franky osoittautu melkoiseksi sepäksi ja toimitti laulelmatonttiaan häkellyttävällä ammattitaidolla. Ah Franky! (Ja tähän sellanen syrän)
Kanadan reissulla ei tapahtunu kaiketi mitään ihmeellistä. Paitsi, että kuulin mut Metallican musiikkiin aikoinaan koukuttaneen biisin Orion livenä ekaa kertaa. Se oli hieno hetki pienen ihmisen elämässä.
Seuraavalla viikolla me mentiin Apoilla Nashvillen laitamille Frankliniin tekemään sellasta ”pre-productionia”. Se tarkoittaa sitä, että soitetaan uusia biisejä niin hyvin kun osataan, ja todetaan, että ollaan ihan paskoja. Aikamme tuottajan kanssa itseämme piiskattuamme nousemme kuin Feeniks-lintu tuhkasta ja koemme jumalkokemuksen. Tai ainakin about. Treenit oli kyllä poikkeuksellisen hyvät, viis päivää ja kymmenen biisiä hiottiin uudelle tasolle. Nextimmälle levelille you know. Sovittiin että lennätetään Franky-boy vielä Helsinkiin treenaamaan lisää meidän kanssa. Siinä sivussa voimme opettaa Vegasin kultapojulle kaiken tarpeettoman suomalaisuudesta.
Franky-boy tulikin Suomeen ja treenattiin ja saatiin biisit taas ”uudelle levelille”, jos tiedät, mitä tarkoitan. Jos et tiedä, niin siirry Teksti-tv:n tai Radio Suomen urheilun pariin. Las Vegasissa syntynyt ja kasvanut laulajamme sai ihailla treeniksen pihalle ilmestyneitä hirviä ja saaristolounasta (kuva). Plus et herra asui meidän pihasaunamökissä joka kaikessa viihtyisyydessään saattaa aiheuttaa ulkomaalaisen kokemuksen.
Saatanallisen treenaamisen ja biisien viikkaamisen ohessa kävin toisen lempiorkesterini Cherry & The Vipersin kanssa hieman turmuuttelemassa Rautalammin legendaarisessa Mortonissa ja avattiin Jämsän Akuliinassa Sleepy Sleepersin Suomen kiertue. Noista viikonlopuista voisi kirjoittaa kokonaisen kirjan, mut nyt ei pysty kun haluan kirjoittaa niinku tästä hetkestä. Tiäkste? Pitää olla LÄSNÄ.
Tänään on mun ja ihanaisen vaimoni 17. Hääpäivä. Siitä huolimatta tilasin Kovasen tilataksin noutamaan 5:50. Poimin rakkaan kollegani Pertun kyytiin ja lähdimme reippain mielin yöunetta suunnistamaan kohti Nashvilleä. Alkuretki meni aivan ihanasti kuola poskea pitkin valuen Lontooseen saakka. (Nyt tulee pieni piipipiipi varoitus): Saatiin kivasti boardarit Helsingissä, mutta kehoitettiin menemään lipputiskin kautta Lontoon rakeissa. Meillä molemmilla oli mukana sellaset hieman paremmat sellot, joita ei tohdi ruumaan laittaa. Siispä olemme investoineet heille omat lentoliput. No Lontoossa sitten AA:n (lentoyhtiö, ei vertaisryhmä) kaveri, joka hikoili liian pitkää iltaansa ja oli kooltaan kuin minä, Perttu ja meidän sellot yhteensä, ei osannut koodata lippuja systeemiin. (en ole läskirasisti mutta kohtuus kaikessa). No sit se lento meni. Ilman meitä. Venattiin neljä tuntia siinä lipputiskillä ja saatiin vihdoin uudet lennot jotka pakottaa meidät yöpymään Chicagossa ja ollaan perillä vain 15 tuntia myöhässä.
Skandaali! Soitamme iltapäivälehteen, koska meillä on myös kuva, jolla voimme osoittaa:"Tuossa me jonotimme, eikä meille tarjoiltu edes virvokkeita”, kuten taannoin oli jollain lomalentolaisella lööpin arvoisesti käynyt. Emme sittenkään soita. Olemme kuitenkin pääsemässä joskus perille ja olemme siitä kiitollisia. (Matkatavarathan eivät tietenkään tulleet kuin muutaman päivän perästä. Oli jo neljäs reissu putkeen, kun mun matkatavarat hukkuu. Eki-setä, olenko normaali vai rangaistaanko minua vain jostain? Kenties tän blogin kirjoittamisesta… )
Albumin teko.
Se on sellanen juttu, että en oikein tiedä miten sitä osaisi avata ulkopuolisille. Ollaan tehty niin maan saatanasti töitä - en edes tiedä kuinka kauan, ja vietetty unettomia öitä verenpaine yli kuolevaisten kapasiteetin. Unettomuus ei liity hääyöhön, vaan siihen, kun ei saa nukuttua jonkun rakkaan ystävän kiusallisen paskan biisin soidessa päässä. Eikä löydä sanoja, miten ilmaisisi palautteensa rakentavasti ja näkeekin esimerkiksi valveunia voiveitsen työntämisestä nenäonteloon. Olen kuullut näin käyneen hiljattain yhtyetoverilleni. Toivottavasti ei ollu mun biisi ja nenä siinä unessa.
Mä tossa eilen makselin laskuja ja totesin, että oon tehnyt tänä vuonna noin 2000 työtuntia ilman palkkaa. Ja mun työnteko on maksanut mulle yli 20.000€. Jos ajattelen bänditasolla, niin kokonaistunnit levyn eteen tulee olemaan 10.000h+ ja kustannukset 150.-200.000€. Eli sellanen -20€/h. Sellanen kuuluu yrittäjyyteen. Ja raha loppupeleissä ei ole näissä hommissa se pääasia. Kunhan jotenkin selviää.
MUTTA KUULKAAS! Mistä olen erityisen onnellinen (hääpäiväni ja monen muunkin siviiliasian lisäksi): me ollaan Apo-poikien kanssa menossa Nashvilleen tekemään levyä haluamamme huipputuottajan kanssa uskomattomalla yhteisellä vimmalla. Biisit ovat meidän mielestä loistavia, ja bändi on elämänsä iskussa, tuottaja-miksaaja huippua ja uusi laulaja timanttia. Ei paljon paina pienet vastoinkäymiset, kun on se fiilis että nyt ollaan tekemässä saatana jotain, millä on merkitystä! Ehkä se on just se mittakaavasta riippumatta, mikä tuo itselle onnen ja ilon tunteen.
Se mitä tekee, sillä on merkitys.
On se sitten rumpujen roudausta, säveltämistä, ruokakaupassa käymistä, vittuuntumattomuutta Heathrown virkailijoille, esiintymistä, siivoamista, kokkaamista. Ihan mitä vaan. Ja sais vaikka parhaassa tapauksessa liksaakin eli tekemisellä olis muillekin merkitystä kuin itselle.
Laittelen koodia Nashvillestä. Koska levynteko jos mikä on vuoristorataa, ja siitähän te tykkäätte. Varsinkin ku huvipuistot on siellä paskasen runtelemassa Suomessa jo kiinni.”
29.3.2015. Hahaa! Kovat ollu veijolla mietteet. Eikä tietenkään kirjoittanu mitään studiosta. Paska jätkä toi Toppinen. Ei pidä ollenkaan mitä lupaa. No siksipä se ei lupaa minkäänlaista aikataulua seuraavallekaan kirjoitukselle, koska ne on ku vauvan kakka. Tulee kun on tullakseen.
Eicca Toppinen
Apocalyptica - ja Cherry & The Vipers -yhtyeissä soittava Eicca Toppinen kirjoittaa Anakonda.fi:lle blogia Rock` n` rollin autuudesta ja glamourista. Apocalyptican uusi albumi Shadowmaker julkaistaan 17. huhtikuuta.
Lue Anakonda.fi:stä myös:
Eicca Toppinen: Ikkunaton huone ja toukka drinkissä