11. marraskuu 2014
Apocalypticalla on seuraavan studiolevyn biisien teko täydessä höngyssä, ja kokemuksiini pohjaten päätin lähteä tekemään pari biisiä kimpassa vanhojen kollegoideni kanssa. Sitä itse tekee, mitä osaa. Muiden kanssa leikkiessä saattaa tehdä täysin erilaisia, mutta makeita juttuja. Siksi siis otin ensialkuun lennon Tukholmaan.
Vietin pari päivää Martin Hansenin kanssa. Hän äänitti aikoinaan Bittersweet - ja Life Burns -biisien lauluosuudet ja tuotti useat The Rasmus -albumit. Mukava mies, ja homma toimi mainiosti.
Ekan studiopäivän ollessa pulkassa joskus ilta-ysin pintaan lähdin kirjautumaan hotelliin. Budjettihotellihuone maksoi reilu sata euroa. Hotellissa ei ollut respaa eikä minibaaria, ei siinä mitään. Mutta: huoneessa ei ollut myöskään ikkunaa. Huono ilma ja mikä lie allergeeni kaappas samantien keuhkojen kapasiteetista neljänneksen. Poistuin raskaan ahdistuksen siivittämänä huoneesta.
Tietenkin tyly palvelu viestitti, että rahoja ei saa takas.
Ajattelin, että vitut, tänne en jää. Nukun mieluummin puistossa, jos ei löydy korvaavaa hotellia.
Pistäydyttyäni sitten reppuineni eri hotelleissa sain vihdoin huoneen, jossa oli ikkuna. Se oli suoraan betoniseinään, mut sen sai sentäs auki ja happea sisään. Ihanaa!
Tietenkin tässä sekoillessa oli kello jo ehtinyt niin pitkälle, että ravintoloiden keittiöt olivat menneet kiinni. Jensen’s Böfhus juna-aseman vieressä oli sentään auki.
Epic fail. Sääntö numero x: ”älä koskaan syö aseman lähisyydessä sijaitsevassa ravintolassa.” No mä söin, tai yritin. Alkujuomaksi otin oluen ja Jägerin huuhtomaan kevyttä kenttävitutusta. Vihdoin sai istua hektisen päivän päätteeksi alas ja nauttia rauhoittava drinkki.
Jägeristä jäi jotain outoa suuseulaan, sylkäisin sen lasiin. Elävä, viisi milliä pitkä toukka. Ei se mitään mescalia ollut. Huomautettuani elukasta ystävällisesti henkilökunnalle, mulle luvattiin lohdutukseksi jälkiruoka. Koska en moisista perusta niin sain veloituksettoman salaattibaarin. Jopa Rosson raastepöytä kalpenee tän hirvityksen rinnalla: salaatit olivat ruskettuneita ja pilkottu tarjolle kantoineen päivineen.
Olin näkevinäni ison kyltin ”ruokamyrkytys”.
Salaatitta jäin sitten odottelemaan burgeria. Ihmettelin näkymään keittiöön, jossa ranskalaiset säilytettiin rasvakeittimen yläpuolella. Ounastuksiini tulikin vastaus, kun maistelin epäkypsiä ranskalaisia karrelle poltetun burgerin kanssa. Maksoin kiltisti syömättä ja menin viereiseen Mäkkiin. Ja pubiin katsomaan fudista.
Seuraavana aamuna miittinkiä ja toinen studiopäivä. Studio futas hyvin ja lähdin illalla iloisin mielin kohti Lontoota. Mutta joku teutoni oli buukannut mulle Ryanairin lennon Tukholma-Lontoo. Ei. Se on kusetusta. Lento on Norköping - Stansted. Ihan niin kuin Helsinki-Vantaa olis Kouvostoliitossa ja Oulu Sotkamossa. Puolitoista tuntia bussilla kummassakin päässä, kokonaismatka-aika kahdeksan (8) tuntia, aikataulun mukaan. Ja sellon laittamisesta ruumaan (ainut matkatavara) 80 euron lisämaksu. Fucking morons!
Matka itsessään oli just niin paska kuin voi kuvitella. Saavuin hotellille 2:30 aamulla. Etsittyäni tavaroineni huonetta vartin sokkeloisissa käytävissä meinasin perille päästyäni hajota: huoneessa ei ole ikkunaa. Lopulta huomasin helpotuksekseni piilossa olleen, A3-arkin kokoisen räppänän. I’m safe.
Vanhan ystäväni Guy Sighsworthin kanssa biisinteko-sessio meni loistavasti. Mitä nyt oli aina välillä vaikeuksia päästä perille, kun milloin sello ei mahtunut taksiin. Tai kuski ei halunnut ajaa mua perille. Tai mitä milloinkin. Lontoo on mukava. Suosittelen julkista liikennettä, koska se toimii. Moni muu asia menikin sitten pieleen (en jaksa edes eritellä).
Tämä huipentui päästyäni Heathrow´lle kotimatkaa varten: ”Lentolippunne on peruutettu”.
WTF? No se joku teutoni oli sitten sössinyt jotain. Onneks koneeseen mahtui, lippu tosin maksoi yli satasen enemmän kuin alkuperäinen.
Tästä tuli nyt tällanen piipitystarina. Oikeasti olen tyytyväinen, että taskussani paluulennolla on kaksi loistavaa biisiä. Kaikki muu on toisarvoista.
Ja toisaalta on hauskaa, että tuhansien lentojen ja matkapäivin jälkeen kokee uudenlaisia vastoinkäymisiä. Se on kivaa. Et usko vai?
p.s. matkan opetukset:
”Älä koskaan syö ravintolassa joka sijaitsee turistikadulla tai aseman välittömässä läheisyydessä.”
"Älä koskaan anna amatöörin hoitaa matkajärjestelyitäsi.”
”Hymyile aina vaikka vituttaisi”.
Eicca Toppinen
Apocalyptica - ja Cherry & The Vipers -yhtyeissä soittava kirjoittaa blogia Anakonda.fille. Hänen edellisen tarinansa voi lukea tästä. Jutun kuva on Toppisen ottama Philadelphian lentokentällä. Hän vietti siellä isänpäivänä seitsemän tuntia, mutta se on toinen juttu se.