Sami Yaffa Anakondalle: "Opiskelin toisen ammatin kultaajana"

Sami Yaffa on taas kaikkialla: Michael Monroen uusi levy juuri julkaistu ja Soundtracker vie kapinamusiikin juurille niin kirjana kuin tv-sarjanakin. Anakonda.fi:n haastattelussa Yaffa kertoo kuitenkin, että aina ei töitä ole ollut tähän tahtiin.

Soundtracker - Kapinamusiikin juurilla saatiin ensin kirjana (LIKE), maanantaina 26. lokakuuta sama trippi alkaa televisiossa (Yle Teema). Luvassa on siis samaa kamaa kuin mukaansa vieneellä ykkösreissulla: Sami Yaffa vierailee turistikohteiden takapihoilla, alkuperäisten musiikkikulttuurien alkulähteillä. Yaffa on muusikko, ja saavuttaa siksi karhean ystävällisellä tyylillään yhteyden paikallisiin pelimanneihin - vähän samaan tapaan kuin kokki Anthony Bourdain omassa  maailmaan ruokakulttuureihin tutustuvassa tv-sarjassaan.

Kirjaan Yaffan ja matkat kuvanneen ja ohjanneen Otso Tiasen kohtaamiset ja johtopäätökset on kirjannut viime vuoden ensimmäisen osan tapaan kirjailija, sarjakuvataiteilija ja Absoluuttinen Nollapiste -yhtyeen nokkamies Tommi Liimatta.

Anakonda.fi tapasi Yaffan Helsingissä, tuotantoyhtiö Gimmeyavalletin toimistossa.

Mitä olitte oppineet Soundtrackerin ensimmäiseen matkaan verrattuna?

"Halusimme nyt vähemmällä enemmän irti. Ensimmäisellä tuotantokaudella annettiin esimerkiksi Espanjan reissun jälkeen 30 tuntia kuvattua matskua leikkaajalle. Se suurinpiirtein näytti vain keskisormea. Nyt olimme enemmän organisoituja. Toisaalta koko ohjelman nature on se, että tilaa jää arvaamattomuudelle. Toisissa paikoissa jutut oli etukäteen paremmin fiksattuja kuin toisissa. Esimerkiksi Jamaikasta odotimme, ettei mikään toimi. Yllätykseksemme kaikki sujui kuitenkin paremmin kuin missään muussa paikassa tähän mennessä. Paikallinen fiksaajamimmi ilmoitti, että kymmeneltä lähdetään ja yhdeltätoista kuvataan tuolla ja näitä - ja kaikki olivat paikalla. Olimme ihan, että vau! Sitten taas Senegalissa revimme kässärin kolmantena päivänä. Mikään suunniteltu ei tapahtunut. Kaikki piti improvisoida. Esimerkiksi me oltiin toivottu voivamme kuvata rumpuja ja yhtenä päivänä meille vaan sanottiin, että lähdetään ajamaan - ajettiin kuusi tuntia. Sitten mentiin lautalle - matka kesti kaksi tuntia. Sitten päästiin johonkin kylään ja toivottiin, että tulee jotain tykkiä. Tulikin: puun alle ilmestyi 50 mimmiä, jotka soittivat rumpuja. Äijät istuivat varjossa ja joivat täätä, mimmit lauloivat, soittivat rumpuja ja tanssivat. Siellä oli muuten yksi mimmi, jonka rummusta tuli todella kova ääni - ihmettelin, mistä se tulee - vastaus oli se, että mimmin sormissa oli haulikon hylsyt. Olin ihan, että nyt on punk-rokkia!"

Basisti on esiintyjä, mutta ei kuitenkaan useimmiten rockyhtyeen keulakuva. Oliko loikka tästä basistin roolista Soundtrackerin keskushenkilöksi sinulle iso?

"Oli. Se oli aluksi hyvinkin vaativaa. Vaikka olen ollut pitkään haastateltavana vaikka tv:ssä ja radiossa, luonteeni ei kuitenkaan ole koskaan ollut sellainen, että haluaisin olla minkään jutun keskipiste. Pikemminkin päinvastoin. Olen ollut varmaan tyypillinen basisti, joka haluaa luoda pehmeän tyynyn, jolla jengi voi pomppia. Tässä oli sitten isot kamerat ympärillä, oltiin jossain keskikaupungilla - ja jengi alkoi tuijottaa. Olin, että apua! Mutta kaikkeen tottuu."

Olet mukana kansainvälisesti tunnetuissa bändeissä. Mikä on ollut eksoottisin paikka, jossa sinut on tunnistettu ja tultu sanomaan - mahtavaa, sinä olet soittanut Hanoi Rocksissa, New York Dollsissa tai Joan Jettin bändissä?

"Intiassa se tapahtui - ja Brasiliassa. Ehkä se Brasilia oli kaikkein eksoottisinta. Olimme jossain sademetsässä, jossa oli jonkun nuoren jengin klubi. Emme tienneet mestasta paljoakaan, ja siellä tuli joku jannu, joka sekosi ihan. Se häipyi kotiinsa ja tuli hakemaan nimmareita puolihomeisiin levynkansiin. Siellä oli siis niin kosteaa, että vinyylilevyjen pahvikannetkin olivat homehtuneet."

Olet Soundtrackerissa näyttänyt itsellesi, että pystyt muuhunkin kuin musiikkiin. Oletko koskaan harkinnut mitään muuta uraa?

"Olen aina digannut maalata ja piirtää. Kaikilla taiteilijoilla on unelma on taiteilija. Musa on ollut aina mun isoin unelma enkä ole koskaan halunnut tehdä mitään muuta. Välillä olen joutunut tekemään. En halusta, vaan hankkiakseni rahaa. Joskus 1990-luvun puolivälissä olin asunut Espanjassa. Yritin tehdä sitä Madjuanaa, omaa projektiani (silloisen vaimon) Karmenin kanssa. Mutta se oli jengille liian hankalaa. Olin itse kyllästynyt rokkiin, mutta jengi odotti sitä minulta. Jengi ei ostanut minulta mitään ufompaa musaa. Opettelin kultaamaan. Vuodet 2000 - 2001 tein Nykissä elantoni kultaamalla. Sain duunia yhdeltä saksalaiselta mimmiltä, joka teki aina Macy` s tavaratalon jouluornamentit, ne olivat isoja kullattuja palloja. Sanoin sille mimmille, että tarvitsen rahaa - ja hän pyysi minua duuniin. Tykkäsin siitä duunista. Se oli tarkkaa puuhaa, yksi kultapaperi oli ihan höttöä. Jos sen kanssa ei ollut tarkkana ja sen pudotti esimerkiksi maahan, siinä meni 200 dollaria. Siinä oli siis pieni paine päällä koko ajan - mokata ei voinut. Siitä sai hyvää liksaa. Sain puolen vuoden, jopa kahdeksan kuukauden liksat parissa kuukaudessa. Mutta sitten pamahti 9/11. Olimme olleet koko kesän 2001 Espanjassa tekemässä Madjuanaa. Rahat olivat loppu ja odotin sovittua kultauskeikkaa. Syyskuun 11. jälkeen tuli kuitenkin puhelinsoitto, ettei duunia olekaan. Silloin tuli kusi sukkaan. Kaikki kuitenkin kääntyy hyvin. Aloin soittaa Murphy` s Law -bändissä, josta minut otettiin Joan Jettiin. Siitä siirryin sitten New York Dollsiin - ja siitä Makken (Michael Monroe) bändiin."

Teksti ja kuva: Pasi Kostiainen