30. syyskuu 2014
Hankin ensimmäisen kajakkini viime keväänä. Se on punainen kaksikko, jossa on jaloilla ohjattava peräsin. Se kyntää hyvin aaltoja vasten jos lähtee merelle, mutta pärjäsi sillä Iijoen koskissakin.
Kaksikon minulle myynyt Hannu pohjusti asiaa jo vuotta aiemmin. Hän oli lainannut oululaiselta melontaseuralta useampia kajakkeja, joita kävimme kirkkaantyynenä syyspäivänä kokeilemassa Oulun pohjoispuolella Martinniemen edustalla. Olin melonut vuosien varrella inkkarikanootilla pitkiäkin pätkiä, mutta yllätyin kajakin vakaudesta. Vakauteen on yksinkertainen selitys. Melojan painopiste on alhaalla, suunnilleen vedenpinnan tasolla, kun inkkarikanootissa istutaan parikymmentä senttiä lintujen puolella. Hannu opasti myös melontaretkeilyn tunnelmaan. Pidimme taukoa Kallionokalla, jossa keiteltiin trangialla kahvit ja palattuamme saunoimme sekasavusaunassa aamupuolelle yötä. Minusta oli tulossa melamies.
Kun jokakeväinen kanoottikuume taas lumien huvetessa iski, olin yhdellä puhelinsoitolla Hannun koukussa. Luovuin vuosia mielessä olleesta inkkarikanoottihankkeesta, myös kajakista voisi kalastaa ja tunnelmoida lähivesillä. Kaksikkokajakissa voisi kalastaa pienen pojan kanssa ja naisen voisi viedä, no, melomaan.
Muutenkin kajakkimelonta tuntui luontevalta jatkumolta edeltävänä talvena käsistä lähteneen murtomaahiihtoharrastuksen kanssa. Pelkkä lenkkeily ei tuntunut riittävän mihinkään, myös ylävartalolle piti saada töitä. Olin hiihdellyt Haukiputaan ja Martinniemen edustan jäätiköillä jo useampana keväänä, kajakin avulla voisin pyöriä matalilla rannoilla ympärivuotisesti!
Yleensä hiihtoharrastukseni virisi suurkilpailujen aikaan helmikuun lopulla. Haukiputaan oman Riitta-Liisa Roposen suoritukset innostivat ladulle, kunhan saisin lopulta hankittua vaarin perintösuksia tuoreemmat sivakat. Omat olivat jääneet lukioaikoina parikymmentä vuotta aiemmin kaverin vanhempien autotalliin.
Tänäkin vuonna aloin hiihtää, kun lumet lopulta helmikuussa tulivat Haukiputaan korkeudelle. Kilpahiihtouransa popmusiikkiin hukannut lasteni äiti houkutteli minua ladulle. Lopulta lähdin ja koetin pysyä perässä. Onneksi hän haluaa hiihtää perinteiseen tyyliin ja minä olen pelannut jääkiekkoa, joten luistelutyylillä sain sinniteltyä perinteistä suihkivan rouvan perässä. Sainpahan katsella riittämiin valittuni peräpäätä.
Vartaloni kiinteytyi kohisten, hartiavaivat poistuivat jo yhden hiihtokerran jälkeen. Ladulle oli päästävä joka päivä. Menin jopa vihaamilleni valaistuille laduille, jos en päivällä ehtinyt. Lopulta tein 20 kilometrin lenkkejä Kriisin, Satakarin ja muiden alueen saarien ympäri. Pakkasin sukset autoon ja kiertelin lähialueen muitakin saaristoja. Olin vakavasti addiktoitunut. Lopulta rouva hermosti Sportrackeriini, eikä enää suostunut hiihtämään kanssani, koska tiesin koko ajan missä olen ja paljonko on jo hiihdetty. Ex-kilpahiihtäjää ahdisti merellä myös se, että 5 kilometrin päässä oleva saari ei tuntunut hiihtämällä lähestyvän laisinkaan. No, viimeiset jäät hiihtelin itsekseni mietiskellen mille alkaisin jäiden sulettua.
Kuten hiihtoreissuille, myös kajakkikaksikkoon tuli nopeasti miehistöpulaa. Vaikka lestadiolaisuuden ydinalueilla asunkin, perheenjäseniä ei riittänyt kaveriksi kaikille melontareissuille. Hannu neuvoi laittamaan painon keulalaipioon, jotta kaksikko pysyisi suunnassaan yksin takapaikalta meloessa. Laitoin vesikanisterin. Pysyihän se kajakki suunnassaan, mutta arvasin että ei tämä varustelu tähän pääty. Piti hankkia kaikenlaisia melontavehkeitä, kun merivesi oli keväällä vielä kylmää. Neopreenihanskat ostin kympillä Motonetistä. Neopreenisukat löytyivät soittoreissulta Pohjois-Norjan Lakselvistä, jossa soitin suomenkielisen soolokeikan paitsi kylän virallista kieltä suomea puhuville kveeneille, myös puolalaisille, ruotsalaisille ja virolaisille rakennustyöläisille. Vuonoillakin näytti olevan kajakkeja. Pitkiä ja kapeita. Ihmettelin miten niin pitkillä ja kapeilla kajakeilla voisi meloa jäämeressä.
Haukiputaan kaupoista märkänäkin lämpimiä neopreenisukkia ei ollut löytynyt. Olin etsiskelemässä niitä paikallisesta Säästökuopasta (jota paikalliset nimittävät Ryöstökuopaksi), kun kaupassa työskentelevä Hurriganes-coverbändi Stockholm Express -basisti Jari sanoi että hänen Teneriffalla asuvalla äidillään on kajakki, jota ei kukaan nykyään käytä. Yksikkökajakki kuullosti mielenkiintoiselta. Hannu oli kertonut että jos todella haluan oppia melomaan, se tapahtuu yksikkökajakilla. Basisti-Jari arvioi ettei hänen äitinsä käyttämätön kajakki voisi olla kovin kallis. Kävin katsomassa kajakkia Jarin takapihalla. Kajakin pinta oli punaista helmiäismaalia ja merkiltään Prijon Yokon. ”Weltmeister” luki kajakin sisään liimatussa hiutuneessa lapussa. Kajakkiin kuuluin myös puinen mela, joka oli kuulemma ollut kallis 30 vuotta aiemmin. Haukiputaalla oli aikoinaan toiminut legendaarisen jokimelojan, Jussi Riihisen innostamana aktiivinen melontaseura Kiiminkijoen Melojat, jonka jäsenyydestä kajakissa oleva iso tarra todisti. Kajakki olisi varmaan käyttökelpoinen. Kun kerroin kajakista Hannulle, hän käski minun käydä koeistumassa kajakki ja totesi että jos mahdun kajakkiin, se kannattaa ostaa jo sen puumelan vuoksi. Niinpä sitten ostin itselleni kaveriksi sen kajakin.
Kun sitten lähdin melomaan Kiiminkijoen suun kesäiltaan, ymmärsin löytäneeni luonnollisen tavan liikkua vedessä ja rannoilla. Kajakista katsoessa tutut paikat näyttivät uusilta ja asioihin tuntui muutenkin löytyvän uusia näkökulmia. Perämeren matalissa vesissä olisi loputtomiin kiehtovia melontakohteita, joihin ei sulan veden aikana millään muulla vehkeellä pääsisi. Kajakilla pääsisin myös erään toisen mieliharrastukseni, maankohoamisbongauksen pariin. Kilometrien päässä merestä pajua kasvava notkelma saattaa olla entinen merenlahti. Tuulen puhaltaessa koillisesta Perämeren vedenpinta saattaa laskea metrin. Silloin näkee sadan vuoden päähän, tulevaisuuden saaret ja rantaviivat.
Teksti ja kuvat: Jukka Takalo