19. marraskuu 2014
Pink Floyd muistetaan mammuttimaisena yhtyeenä, joka 1970- ja 1980-luvulla teki kaiken isosti. Oli mahtipontiset levytykset ja isot kiertueet - bändi oli ensimmäisiä stadionkiertueiden tekijöitä.
Mutta rockin dinosaurus oli kevyttä kamaa, kun se kohtasi vuoden 2014 suomalaisen levymyynti- /lataustodellisuuden: täällä edelle kiilasi kolme tv:stä tuttua tuotetta: kaksi Vain elämää -levyä sekä erikoispainos Cheekin levystä.
Suomi on aina ollut muun muassa Japanin ja Italian ohella harvoja maita, joissa kotimaisen musiikin kulutus on niin vahvaa, että listasijoitukset poikkeavat muusta maailmasta. Siksi Pink Floydin listasijoitusta neljäntenä voi pitää täällä ihan odotettuna. Ihan yhtä odotettuna kuin 20 vuotta haikaillun levyn laskeutuminen suoraan listan kärkeen oli ainakin 11 maassa, muun muassa Saksassa, Englannissa, Norjassa, Belgiassa ja Kroatiassa. Italiassa levy oli julkaisuviikkonsa kolmanneksi myydyin.
Miltä odotettu levy sitten kuulostaa?
Pink Floydilta, pääasiassa. 1980-luvun Pink Floydilta, suurimmalta osin instrumentaalina. David Gilmourin kiireettömän, painavasti argumentoivan kitaran tunnistaa jokainen yhtyeeseen vähänkin perehtynyt. Samoin Richard Wrightin maalailevan kosketinsoitinmaton, joka leijuu useiden kappaleiden taustalla kuin ukkospilvi.
Levyn musiikki taltioitiin vuonna 1993. Yhtye piti silloin studiosessiot, joissa syntyi 20 tuntia musiikkia. Seuraavana vuonna Pink Floydilta julkaistiin albumi Division Bell. Levy, joka jakaa yhtyeen vanhat fanit: toisten mielestä se seisoo yhtyeen tuotannossa täysipainoisena jäsenenä, toisten mielestä siitä kuuluu bändin johtajaksi julistautuneen ja muun muassa The Wall -teoksesta vastanneen basisti Roger Watersin poissaolo. Waters jätti Pink Floydin vuonna 1985. Yhtyeen sekaviin suhteisiin kuuluu kuvio, että Wright sai potkut vuonna 1979, mutta Watersin lähdettyä Gilmour kutsui hänet takaisin yhtyeeseen.
Miten instrumentaalina, ambient -maisemana soivaan Pink Floydiin sitten tulee suhtautua? Ei ole Watersia, ei ole juuri lauluakaan. Ihmisäänestä vastaavat yhden kappaleen verran Talkin` Hawkin` -kappaleeseen sämplätty kosmologi Stephen Hawkingin puhetta ja Gilmour, joka laulaa lämpimän kiireettömään tyyliinsä levyn viimeisen kappaleen Louder Than Words.
Aluksi soitinmattoon suhtautuu hahmottomana kuin ties mihin demonauhaan. Tuossa on siis Pink Floyd, joka vähän virittelee itseään varsinaiseen levytykseen. Lauluraita puuttuu vielä. Muutaman kuuntelukerran jälkeen levy vie maailmoihinsa. Gilmour, tämän kanssa mainiolla On an Island -soololevyn työskennellyt Roxy Musicin kitaristi Phil Manzanera ja tuottaja Youth ovat koonneet 20 tunnin studiosessiosta komean ja ihmeen yhtenäisen teoksen. Se on kaiken järjen - ja Gilmourin BBC:lle antaman lausunnon mukaan - Pink Floydin viimeinen levy koskaan.
Musiikillisesti levy on vapaalla Pink Floyd -asteikolla arvioiden monipuolinen. On silkkaa instrumentaalimaalailua, häly- ja tehosteääniä kuin elokuvasoundtrackilla (esimerkiksi kappale Calling), on "proge-diskopoljentoa" Pink Floydin 1970-luvun lopulla levyttämän yhtyeen tunnetuimman kappaleen Another Brick In The Wallin tapaan (Allons-y1) - ja jotain ihan uutta: suomalaisen Anssi Tikanmäen soolotuotannon sävellykset ja sovitukset mieleen tuova, jylhän kaunis Anisina.
Levy on paitsi Pink Floydin jäähyväisäänite, se on Gilmourin ja rumpali Nick Masonin kunnianosoitus vuonna 2008 syöpään 65-vuotiaana kuolleelle bänditoveri Wrightille. Nuoren egyptiläistaiteilija Ahmad Emed Eldinin kansikuva alleviivaa levyn Tuonelan -tunnelmia.
Pasi Kostiainen
Pink Floydin uutuusalbumin Endless River voi hankkia tästä fyysisenä äänitteenä tai kuunnella oheisen Spotify -linkin kautta.