26. toukokuu 2014
Neil Young on tehnyt kuudelle vuosikymmenelle venyneellä urallaan musiikkia monella tavalla, mutta ollut aina tunnistettava. Venyttelevä ja kertova laulutapa on erottunut akustisin tai räimerock-keinoin tai jopa silloin, kun Young on innostunut kokeilemaan jotain elektronista - kaukaa oman vahvuusalueensa ulkopuolelta.Young on siis Young myös tällä, Jack Whiten kanssa työstetyllä levyllä.Ja miksi ei olisi, sillä nyt jos koskaan Neil Young on taltioitu paljaimmillaan. Nashvillessä studiota pitävä 2000-luvun merkittävin bluesin uudistaja Jack White pisti Young koppiin laulamaan ja soittamaan. Tämä koppi on peräisin vuodelta 1947. Siihen aikaan kuka tahansa saattoi piipahtaa tuollaisessa kopissa ja laulaa ja levyttää vaikkapa tervehdyksen läheisilleen.Kopissa Young esitti kappaleita, jotka taltioitiin yhdellä otolla. Äänessä ovat lähinnä vain mies ja kitara.Levyn sointi poikkeaa nykyradioiden soittolistasoundista kuin härkävankkuri modernista F1-autosta. Se on niin vanhahtava, että tuntuu omituiselta kuulla Youngin laulavan tällä tavoin taltioitua uutta levyä. Laulujen ajattelisi olevan yli 60 vuoden takaa.Vanhoja biisejä Young toki laulaakin. Hän on valinnut tulkittavakseen itselleen tärkeitä biisejä. Versioitavaksi pääsee muun muassa Bob Dylanin, Willie Nelsonin, Bert Janschin ja Don Everlyn kappaleita. Yksi levyn kohokohdista on My Hometown, Youngin kiihkeä tulkinta Springsteenin 1980-luvun kappaleesta.