08. toukokuu 2016
"Sehr Schnell! Sehr Schnell! Sehr Schnell!"
Huuto on rytmikäs, tilanne absurdi.
Lavalla roudataan jo seuraavan bändin kamoja. Musiikki soi levyltä. Mutta yleisön puolella Tampereen Pakkahuoneella vaaditaan edellistä esiintyjää takaisin lavalle. Näille ehkäpä 30 ihmiselle juuri Sehr Schnell on ollut Punk 40 v. -tapahtuman pääesiintyjä.
Niin se oli minullekin. Kun tieto keikasta julkaistiin huhtikuun alussa, olin varma, että kyseessä on aprillipila. Eihän Sehr Schnellin pitänyt enää koskaan esiintyä. Ei siksi, että yhtye itse olisi julistanut näin. Vaan siksi, että yhtyehän hyytyi jo aikanaan 1970-1980 -lukujen taitteessa ennen kuin se julkaisi yhtään albumia. Sittemmin bändin aktiivivuosien rumpali Mikko "Max Hartmann" Haapala on kuollut, eivätkä yhtyeen muut alkuperäisjäsenet laulaja Kari "Stressi" Haapala sekä kitaristit Adi Remes ja Räpylä ole olleet mitenkään esillä musiikintekijöinä 36 vuoteen.
Mutta siellä Tampereen Pakkahuoneen lavalla Stressi, Adi ja Räpylä olivat nyt, lauantaina 7. toukokuuta vuonna 2016 apumuusikkoinaan nuoremman polven soittajat Jeesus ja Turbo. Ja keikka upposi punkkareihin niin, että lisää vaadittiin!
Kun Sehr Schnellin paluuta voi pitää vuoden yllättävimpänä comebackinä suomalaisessa musiikkielämässä, bändi on itse oikeutettu aloittaja Anakonda.fi:n juttusarjalle Punk 40 vuotta. Sarjassa tullaan julkaisemaan noin 40 juttua bändeistä ja muista punkin muota syntyneistä ilmiöistä siihen tahtiin kuin huvittaa. Jutuilla ja sarjalla ei ole kaavaa, tämä asennehan sopii punk-aiheisiin tarinoihin kuin niitti nahkatakkiin. Jutut ovat myös taatusti subjektiivisia, sisältävät kärjistyksiä ja väittämiä, joiden takana kaikki nykyiset ja entiset punkit tuskin voivat seisoa. Ja kaikki tämä nostalgian läpi suodatettuna.
Teitä on siis varoitettu.
Jos jatkat lukemista, saat huomata kirjoittajan ja Sehr Schnellin välisen suhteen erikoisella tavalla henkilökohtaiseksi. Tai eihän siinä ole mitään erikoista, että ihmiset ovat serkkuja keskenään. Mutta minulle serkkuni Adi oli ensimmäinen sähkökitaraa soittava ihminen, jonka näin. Hän rämpytti joskus 1970-luvun puolivälissä jotain halpaa Gibson -kopiota (olisiko ollut Morris?) huoneessaan Helsingin Vuorimiehenkadulla. Sehr Schnell oli jo perustettu, pian se tulisi solmimaan levytyssopimuksen Love Recordsin kanssa ja nousemaan lavalle yhdessä aikalaisbändien Pelle Miljoona & N.U.S.:n, Se -yhtyeen ja Problemsin kanssa Pohjalla -kiertueella. Pian se olisi mukana Pohjalla - ja Hilse -kokoelmilla ja julkaisisi kolme singleään.
Minulle Adi oli tuossa tilanteessa Albert Järvisestä seuraava - en ole varma mihin suuntaan. Arvostus ja ihailu oli kuitenkin pakahduttavaa, sellaista kuin alakoulu-ikäisen (silloin tosin käytiin vielä kansakoulua) heittäytyminen johonkin asiaan ja tunteeseen voi olla.
Vuosien mittaan välimme ovat normalisoituneet, vaikka Adia on toki ollut monta syytä arvostaa ilman Sehr Schnelliäkin.
On kuitenkin ollut hieno huomata, miten monet musiikin parissa työskentelevät ihmiset tai musiikin harrastajat ovat puhuneet Sehr Schnellistä kunnioittavasti. Monille vanhoille punkkareille, ties mille musiikkitoimittaja-kollegoille ja levy-yhtiöduunareille, levynkeräilijöille ja populaarikulttuurin historioitsijoille Sehr Schnell on ollut sitä, miten asia Wikipediassa muotoillaan:"...sitä pidetään yhtenä tärkeimmistä 1970-luvun suomalaisista punk-yhtyeistä."
Ja nyt he ovat palanneet, treenanneet yhdeksän kuukautta ja soittavat todennäköisesti tiukemmin kuin koskaan. Stressin ääni on tunnistettava ja olemus suorastaan rogerdaltreymäisen atleettinen - siis ei atleettinen 58-vuotiaaksi vaan atleettinen ylipäätään.
Pakkahuoneella tuntee taas pikkupoikamaista ihailua ja arvostusta. Sehr Schnell oli kova bändi.
Sehr Schnell on kova bändi.
Yhtyeen aikoinaan levyttämä tuotanto koottiin vuonna 2009 yhdelle albumille. Sen voi kuunnella Spotifyn kautta tästä:
Punk eli Pakkahuoneella muutenkin virkeänä nelikymppisenä, tässä pari tunnelmakuvaa.
HC Andersenin Teho Majamäki ja Paleface.
Adi ja Stressi.
Nicolas sanoi olevansa "Hyvinkään viimeinen punkkari".
Teksti ja kuvat: Pasi Kostiainen