Menikö ohi? Jack White: Lazaretto - Törkeän hieno rokkilevy

Jack Whiten toinen soololevy on ollut Yhdysvalloissa listaykkönen ja kolmen Grammy -palkinnon ehdokas, mutta Suomessa siitä ei ole otsikoita revitty. Menikö ohi? -juttusarjassa Anakonda.fi kuuntelee uudehkoja levyjä, jotka ovat ehkä jääneet liian vähälle huomiolle.

Jack White ei vaikuta kaverilta, jolle antaisi ladattua asetta missään olosuhteissa. Tai jonka kanssa yhteisestä illanvietosta odottaisi mukavan rentoa tapahtumaa.White, 39, on 2000-luvun kiinnostavimpia rock-artisteja. Hänen karismansa perustuu arvaamattomuuteen, jopa vaarallisuuteen, jonka rockista on sanottu lähteneen kaupallisuuden ja miellyttämisen halun myötä jo kauan sitten.Lazaretto on Jack Whiten toinen soololevy kaksi vuotta sitten julkaistun Blunderbussin jälkeen. Mistään tuntemattomuudesta Whiten ei tarvinnut omalle uralleen ponnistaa, sillä takana oli vuosituhannen vaihteen läpimurto villin veikeän Whiten Stripesin puolikkaana, sitten monenlaisia tuotanto- ja duettotöitä, jopa Bond -tunnarin kirjoittaminen ja esittäminen yhdessä Alicia Keysin kanssa. Ei siis ollut ihme, että Jack Whiten molemmat soololevyt nousivat Yhdysvalloissa listaykköseksi ilmestyessään.Mutta Suomessa kesällä julkaistu Lazaretto taisi mennä monelta ohi. Tunnustan, niin oli käydä täälläkin. Muutama kuuntelu kesällä, ja kun levy ei auennut välittömästi, ei muuta kuin jonon jatkoksi odottamaan uutta tilaisuutta.

Onneksi Lazaretto sai sen.

Nyt eletään tammikuun puoliväliä - ja huomaan tuntevan albumin ääni ääneltä ja isku iskulta. Ja millaisia ääniä ja iskuja ne ovatkaan! Ensi kuuntelujen arvaamattomuuden ihmettely ("Ohhoh, eikös tämä ollutkaan rauhallinen kappale?", "Jaa, että kitarasoolo tähän väliin - ja noin ärhäkkä epäsoolo vielä!") on vaihtunut kiehtovuuteen, hillittömyydestä nauttimiseen. Ja nauttimiseen nimenomaan yhdessä Mr Whiten kanssa. Välittyy, että hänellä ja soittajillaan on ollut studiossa hauskaa. Soittamisen riemu raikaa niin reippaissa ralleissa kuin rauhallisemmissakin kappaleissa. Uskon heitä, jotka vakuuttavat Jack Whiten olevan livenä aivan pitelemätön.

Miksi aluksi luotaantyöntänyt äkkivääryys muuttuu kuuntelujen myötä hyveeksi? Sitä sietää miettiä levyn, jos toisenkin kanssa. Jack White on joka tapauksessa onnistunut tekemään Lazerettosta albumin, joka kestää vertailun niin White Stripesin klassikkobiisien kuin hänen muiden bändiensäkin (Racounters, Dead Weather) tähtihetkien kanssa. Se kestää myös kuuntelua - ja sitä pyörittäessä voimaantuu samalla tavalla kuin ihan parhaiden rokkilevyjen äärellä, vaikka 1960-luvun lopun Rollareiden tai 1990-luvun Oasiksen.

Lazaretto on Yhdysvalloissa ehdolla kolmen Grammyn saajaksi. Se ansaitsisi ne kaikki.

Pasi Kostiainen, kuva Teresa SedoMenikö ohi? -juttusarjassa Anakonda.fi muistuttaa vuoden levyistä, jotka ovat ehkä jääneet vaille ansaitsemaansa huomiota.

Lue myös:

Menikö ohi? Ryan Adams: Ryan Adams - Aitoa amerikkalaista

Menikö ohi? Röyksopp: The Inevitable End - norjalaiset jäähyväiset