Red Hot Chili Peppers yllätti! - Kaksi iltaa megabändin kainalossa

Kun maailman suurimpiin lukeutuva bändi esittää poikkeukselliset kaksi konserttia kotikulmien lätkähallissa, on parempi olla mestoilla. Anakonda.fi:n Aleksi Kinnunen hullaantui totaalisesti Red Hot Chili Peppersin rakastettavasta virkeydestä, heittäytymisestä ja vaihtelevista biisilistoista molempina iltoina.

Sanotaan suoraan: odotukset eivät todellakaan olleet hääppöiset.

Heinäkuussa todistin Lollapalooza -festareilla Red Hot Chili Peppersin ja arviolta yli viidenkymmenen tuhannen yleisön edustajan suhteellisen väsynyttä yhteislauluiltaa Chicagossa. Huhut kertoivat, ettei Anthony Kiedisin johtaman superkvartetin veto kesän Roskildessa ollut sekään häävi.

Kun taustalla mörköilivät vielä Tampereen Ratinan neljän vuoden takainen laimeahko rutiiniveto sekä väsyneet albumit, jotka eivät ole jaksaneet innostaa sitten By the Wayn (2002), kovin nollaodotuksin lähdin tapaamaan teinivuosieni idoleita Pasilaan.

Ulkomusiikillinen odotus sentään kutkutti: harvoin tämän kokoluokan yhtyeitä saa esiintymään vain noin 12 000 konserttitilanteissa vetävään halliin, vieläpä kahdeksi iltaa. Red Hot Chili Peppers on totuttu kokemaan stadioneilla ja jättifestivaaleilla. Lauantaina Tukholmassa yhtye veti Tele 2 -areenan täyteen eli noin 25 000 -kuulijaa.

Mutta kuten elämässä usein, yllätyksiä piisaa ja odotukset osoittautuvat vääriksi.

Pelko yhtyeen lamaannuksen pysyvyydestä oli Luojan kiitos turha, mikä oli fantastista ja suorastaan ihmeellistä.

Tiistain avausilta kääntyi konsertin loppua kohden niin verevän lumoavaksi lunastukseksi, että minun oli pakko juonia areenalle sisään vielä keskiviikkona, jolloin ’’funkkaavat munkit’’ panivat entistä kahjommin hulinaksi.

 

Karisman ja komppiryhmän juhlaa

Niin paljon närää ja karsastusta kuin yhtye tuntuu nihkeän tiedostavissa junteissa herättävän, lähes 35 vuotta toiminut RHCP on ollut parhaimmillaan rockyhtye vertaansa vailla.

Hillittömistä funksekoilijoista kuoriutui 1990-luvun alussa Blood Sugar Sex Magik -albumilla Rick Rubinin kainalossa sukupolvikokemuksen aiheuttanut kitararockjätti, joka väläytteli verevän ja räpillä höystetyn biisinkuljetuksen jatkoksi muutaman vastustamattoman kaunohitin.

Vuosituhannen vaihteessa John Fruscianten paluun jälkeen RHCP omaksui yhä vallalla olevan tyylinsä, joka kasvaa kappaleiden seesteistä melodisesta haikeudesta, tasavahvan komppiryhmän ekonomisesta ja eritellystä paukutuksesta sekä soittajien persoonista kumpuavasta huumorista ja karismasta.

Vuoden 2003 Irlannin Slane Castlen konserttitallenne tarjoaa epäuskoisille yhä oppitunnin: lyömätön veljeskunta häikäisee voimiensa tunnossa uransa huipulla.

Helsingin Hartwal Arenan avausilta lennähti hieman epämääräisen ja tuhnusti soineen alun jälkeen niin nautittavaksi ja energiseksi lähietäisyyden vyörytykseksi ja ilotulitukseksi, että kädethän siinä nousivat ilmaan. Tuntui kuin olisi oltu Tavastialla.

Keskiviikon konsertissa rentous ja energia kaappasivat mukaan alusta alkaen. Kvartetin soitto kuulosti kaikkea muuta kuin leipääntyneeltä. Rakkaudesta lajiin sekoilevat elämäntaparokkarit nauttivat selvästi lavaelämöinnistä, mikä tarttui yleisöön.

 

Upeasti vaihdelleet biisilistat

Jos suurimmat fanit olivat kaapanneet lippunsa ensimmäiseen ja ensimmäisenä myyntiin tulleeseen iltaan, keskiviikon lisäkonsertti nousi kappalelistan ja fiiliksen osalta jopa himpun paremmaksi.

Ilmeisimmän hittikimaran sijaan tiistaina kuultiin mm. Under the Bridgen viehättävä b-puoli Soul to Squeeze, Mother’s Milk -levyn Nobody Weird Like Me sekä The Misfits -laina Hybrid Moments. Avauksessa bändillä oli varaa jättää soittamatta Otherside, Dani California, Under the Bridge ja Can’t Stop, kun taas Around the World, Scar Tissue, Suck My Kiss, Parallel Universe ja Snow ((Hey Oh)) kuultiin vain tiistaina.

Huippuhetkiä keskiviikolta: The Uplift Mofo Party Plan -levyn mahtava Me & My Friends -tykitys, Blood Sugar Sex Magik -albumin nimibiisin runnova voima, yhtyeelle leimallinen Stevie Wonder -laina Higher Ground sekä illan sisäisesti riehaannuttavin kohokohta - kitaristi Josh Klinghofferin esittämä pätkä Bruce Springsteenin I’m on Fireä ja siitä suoraan alkanut megahitti Under the Bridge.

Keskiviikkona ilta rävähti ihanasti lapasesta encoressa, kun Klinghoffer saapui lavalle Juha Lindin Pyhä Yrjänä -yhtyeen paidan vaihduttua Jokerien pelipaitaan (kitaristi kävi keskiviikkopäivällä rumpali Chad Smithin kanssa pelaamassa KHL-seuramme harjoituksissa) ja Flean käveltyä paikalleen lavan vasempaan laitaan käsillään. Kiedis heilui Atomirotta -lippis päässään.

 

Modernin areenarockin hienoin valoshow

Väkevän heittäytymisen jatkoksi illan lumovoimaa lisäsi hämmästyttävän hieno valoshow. Nyt ei tarvittu Kylie Minoguen konsertin suihkulähteitä tai Lady Gagan kymmenmetristä hirviötä.

Huiman ilmestyksen loihtivat puolen hallin katosta roikkuneet sadat lyhdyt, jotka nousivat ja laskivat eri värisinä eri kappaleiden aikana ohjelmoidusti siten, että syntyi vaikutelmia valtavista ilmassa liikkuvista valotasoista ja aaltomuodostelmista.

Monen kaltaiseni tavoin ensimmäinen keikkakohtaamiseni Red Hot Chili Peppersin kanssa tapahtui Ruisrockissa 1996, 20 vuotta sitten.

Yhtyeen ensimmäinen vierailu Hartwall Arenalle tapahtui lokakuussa 1999, pari vuotta hallin valmistumisen jälkeen.

Olisi ollut mahdoton arvata tuolloin, että vielä 17 vuoden kuluttua samassa hallissa koetaan suvereenissa ja elämänmakuisessa iskussa huippupätevästi paukuttava RHCP.

Tekevätkö Anthony, Flea, Chad ja Josh ’’rollarit’’? Tavataanko Pasilassa taas 2033? Olen silloin 54-vuotias eli vuoden nykyistä Kiedisiä vanhempi. Kiedis itse olisi tuolloin 70 eli lähes Mick Jaggerin ikäinen. Koetun perusteella ei lainkaan mahdoton ajatus!

Teksti: Aleksi Kinnunen, pääkuva: Pasi Kostiainen - kuvassa Anakonda.fi:n Aleksi Kinnunen ja Red Hot Chili Peppersin Chad Smith. Kinnunen kuvassa vasemmalla. Keikkakuvat: J. Watson