03. heinäkuu 2014
Leipzig Arena. Wagner Reloaded. 120 tanssijaa ja akrobaattia, Apocalyptica, orkesteri ja kuoro. Videoskreenejä ja pyrotekniikkaa. Kyseessä tanssispektaakkeli säveltäjämestari Richard Wagnerin elämästä. Sitä oli ohjelmassa kesäkuussa niin, että alle muutama päivä lämmittelytreenejä (koska kantaesitys oli viime vuoden heinäkuussa kuukauden treenijaksolla) ja kolme esitystä. Miellyttävät puitteet, kohtuullisen kokoinen pukuhuone ja helpot aikataulut. Kaikki on helppoa kun saa pysyä yhdessä paikassa lähes viikon. Tai melkein kaikki. Esitys tietenkin itsessään sisälsi haastetta kerrakseen. Haastavien biisien (oma vika kun ite tein) lisäksi harvemmin tulee soitettua seisaaltaan erilaisissa liikkuvissa härveleissä kuten esimerkiksi teräsputkesta tehdyssä kymmenmetrisessä tulta syöksevässä lohikäärmeessä.
Proggis on ollut sävellysvaiheineen pitkä ja raskas mutta äärimmäisen antoisa. Mahtavaa olla mukana produktiossa jossa uskomaton määrä ihmisiä tähtää samaan tavoitteeseen, järisyttävään performanssiin.
Esitykset on nyt sitten valitettavasti tällä erää tässä mutta toivottavasti saadaan show tien päälle lähivuosina ja tuotua myös Suomeen. 
Wagner Reloaded: kuva kohtauksesta "Flying Dutchmann", jossa soitamme helvetillisessä turbulenssissä.
Apocalypticallahan me ollaan pidetty keikkataukoa syyskuusta 2012 saakka, mitä nyt Wagner-projektin Avanti! -orkesterin kanssa tehtiin parin viikon rypäsy tossa keväällä uusine sovituksineen ja treeneineen. Sen sijaan toinen rakas retkueeni Cherry & The Vipers on ottanut tuntumaa karheampaan ”paku-rundaukseen” varsin ahkerasti. Ja se on mukavaa se. Aiemmin mainitsemastani helppoudesta olla yhdessä kaupungissa tuleekin mieleeni Pääsiäisen Via Dolorosa: Olin itse näppäränä seppänä myynyt pienen rundinpoikasen josta sitten heikon lumitilanteen vuoksi jätettiin pois pari hiihtokeskusvetoa. Retken koordinaateiksi jäivät Parikkala ja Salla. Kivoja paikkoja molemmat, ei siinä mitään. Mutta aika helvetin kaukana. Tai ei siis Parikkala ole kaukana Helsingistä (350km?) mutta se Salla. Kävin tietty pohjille vielä lähtöä edeltävänä yönä Turussa piipahtamassa VOF-finaalissa.
Helvetin hyviä reittivaihtoehtoja. Eiks näin?
No siitä retkestä. Lähettiin siinä sitten jurnuttamaan vuokra-sprintterillä kohti Parikkalaa. Bändin lisäksi mukana äänimiehemme Jussi ja ”mänäkeri”. Eli ystävämme joka oli luvannut ajaa meidät Sallasta kotiin dilillä ettei menomatkalla tarvitse olla ajokunnossa. Joten retki alkoi aivan reippaissa tunnelmissa huoltoasemalta mukaan tarttunutta Irwinin levyä kuunnellessa. Parikkalan asemalle (loisto keikkapaikka btw) saavuttuamme alkoi normitoimi, roudaus. 
Sillä välin mänäkeri oli lähtenyt ystävällisten karjalaisrouvien matkaan kuivattamaan lähtiessä pesukoneesta mukaan tulleita farkkujaan. Aivan oikeasti. No. Sit ei kaikki menny ihan niin kuin piti kun farkkujen ollessa kuivurissa torppaan oli paukannut muutaman päivän putken raikastama mustasukkainen isäntä, mänäkerin särpiessä isännän juomia emännän kanssa. (näin minulle kerrottiin.) Isäntähän paukkas sitten myöhemmin keikkapaikallekin mesomaan ja ei auttanut muu kuin piilottaa mänäkeri vintille. Henkilövahingoilta onneksi säästyttiin. Keikkahan itsessään oli loistava koska karjalaiset on ihania ja Aseman porukka timanttia. Yöllä vielä käytiin väistelemässä hankaluuksia majapaikan yökerhossa Lohikontissa ja kaikilla oli niin mukavaa. Aamulla aurinko paistoi ihanan lämpimästi ja matkanteko startattiin Särkisalmen Baarin terassilta. Siellä oli ihme äijiä joilla oli aivan helvetin hauskat jutut. En nyt enää muista tarkemmin mutta hauskat oli. Itse Sallahan on verrattain etäällä, oman mainos-sloganinsa mukaan ”in the middle of nowhere”. Sinne siis.
Mutta matkallahan ei ole kiire joten oli pakko poiketa Kolille ihailemaan kansallismaisemaa. On se kaunis. 
Pohjoisempana basistimme Jarkko osoitti ilmiömäistä räikköisyyttä selvittämällä äärimmäisen haastavan poro-shikaanin. Poroja oli muutenkin aivan älyttömäsi tiellä pitkin matkaa. Alle kuuden tunnin visiitti Sallassa sujui niin kuin pitikin, saatiin ruokaa ja juomaa ja keikkakin oli erittäin mainio. Ja koska ihmisellä saattaa olla helpostikin kiire kotiin ja muihin töihin niin paluumatka aloitettiin kello kolme aamulla sen kummempia ihmettelemättä.
Tuhannen kilometrin kotimatkan kohokohtina mainittakoon lukuisat aamuyöiset yritykset ”poro-selfien” ottamisessa. Yllätykseksemme porot oli niin kujalla modernista menosta että ne näytti meille pelkkää peräpeiiä ja selfiet jäi saamatta.
Toinen sykähdyttävä kokemus oli Reijo Kelan taideteos ”Hiljainen Kansa” jossain Suomussalmen kieppeillä. Pysäyttävä teos. Just tollasia mykkiä hiihtäjiä ilman suksia me suomalaiset ollaan vaikka muuta väitettäis. Kuvassa ”Irwin ja kansa”.
Varsin vaiherikkaasta matkanteosta huolimatta kotiin päästiin hengissä ja erinomaisia muistoja taskut täynnä. Ja oikein hyvin levänneinä. Se raikastaa kummasti kun tempasee kolmessa päivässä kolme keikkaa ja istuu autossa 2300km. Ei ihme että joskus maanantai-aamuisin vituttaa yhteiskuntamme julma vanhoihin lehmänlypsyihin perustuva varhainen rytmi. Onneks omat lapset on jo niin isoja et ne osaa itse herätä kouluun. Tällattis tällä kertaa tuli mieleen. Ihmismieli saattaa olla oikukas joten ei voi yhtään tietää mitä ens kerralla tulee mieleen. P.S. voisko joku kertoa mulle et miksi yhteiskuntamme pyörii muinaisella rytmillä vailla todellisia mahdollisuuksia joustoon? Onko se Keskustan syytä?
Eicca Toppinen 
Cherry and the Vipersin seuraavat keikat: perjantaina 4.7. Kittilän Veresrock ja lauantaina 5.7. Tornion Parkfest.