08. maaliskuu 2015
Laulaja- ja näyttelijätähti, keihäänheiton olympiavoittaja ja jousiammunnan maailmanmestari syntyi Helsingissä 8. maaliskuuta 1915.
Siitä on naisten päivänä tänä vuonna kulunut sata vuotta.
Hänen kuolemastaan on vierähtänyt yli 35 vuotta siitäkin. Tapahtuma on jäänyt hyvin mieleen, sillä se nosti Tikkurilan valtakunnalliseksi puheenaiheeksi samaan tapaan kuin eräs lääkärilaukku Ala-Tikkurilan Shellin myöhemmin.
Oli maanantai, syyskuun 24. vuonna 1979 ja iltapäivään oli kuulunut kuudesluokkalaisen koulupojan viikon tähtihetki: jalkapalloa, ehkä liikuntatunti ehkä jopa koulujen välinen ottelu - kumpi, se on harmillisesti pyyhkiytynyt mielestäni. Matsin jälkeen muutamat kaverit menivät Tikkurilan urheilupuistosta läheiseen uimahalliin - ja todistivat traagista tapahtumaa: kaikkien tunnistama Tapio Rautavaara oli kaatunut, menettänyt tajuntansa ja hänet oli viety Tikkurilan Terveyskeskukseen.
Asiasta puhuttiin koulussa heti seuraavana aamuna. Hurja juttu, ja kurjemmaksi se muuttui. Rautavaara oli kuollut aivoverenvuotoon aamuyöllä 25. syyskuuta 1979. Kun emme eläneet digi-aikaa, uutinen kuolemasta saavutti meidät vasta illalla koulupäivän jälkeen.
Väitetään, ettei Rautavaara saanut Tikkurilan Terveyskeskuksessa asianmukaista hoitoa. Välinpitämättömäksi ja töykeäksi mainittu kohtelu viimeisenä yhteytenä viranomaisiin heijastelee karmealla tavalla Rautavaaran elämää, erityisesti sen alkutaivalta.
_ _ _ _ _
Tapio Rautavaara kasvoi äitinsä kanssa ainoana lapsena, koska isä hylkäsi perheen Tapion ollessa hyvin pieni. Toimittaja Juha Nummisen mainiossa haastattelukirjassa En päivääkään vaihtaisi pois (Kirjayhtymä 1978, julkaistu uudelleen vuonna osana Rautavaaran levyboksia Kulkurin taival, kaikki levytykset 1946 - 1979, Warner Music, 2008) Rautavaara muistelee lämpimästi äitiään, mutta edelleen 63-vuotiaana kauhistuen koulutoverien - ja jopa opettajien - yksinhuoltajan aviottomaan lapseen kohdistamaa kiusaamista.
Rautavaara sai kärsiä myös siitä, että sisällissodassa hänen äitinsä ja tämän perhe olivat olleet punaisten puolella.
"Tuskin neljä vuotta aikaisemmin oli käyty kansalaissota ja se painoi vielä hirvittävällä tavalla. Vankileirit olivat yhä toiminnassa. Ihmiset olivat kiihtyneitä ja kaunaisia. Luokkarajat olivat korkeita. Minä sain kuulla huutoa: - Punakaartilaisen kakara..." --- "Alitajuntaani alkoi piirtyä kuva syrjinnästä."
Lapsuus oli vähävarainen, samoin nuoruus.
Kun töitä ei ollut 17-vuotias Rautavaara kommennettiin ns. hätäaputöihin. Hän "kilkutti" vasaralla räjäytettyä kalliota sepeliksi Oulunkylässä - se oli vuoden 1932 käsitys vastikkeellisesta toiminnasta. Tosin tämäkään nöyryyttävä työ ei ollut kaikkien mielestä tarpeeksi, Rautavaara ja muut työttömät nuoret saivat paitsi palella ja raataa, myös kuunnella ohikulkijoiden pilkkaa.
"Olimme kuin vankeja. Meillä ei ollut näkyvää aitaa, mutta näkymätön aita oli: nälkä. Entä missä olivat vartijamme? Oli heitäkin. Vartijat olivat keski-iän ylittäneitä oulunkyläläisiä naisia ja miehiä, jotka tulivat sepelimäkeen meitä katsomaan ja huutamaan herjauksia. Nämä vartijat vaakkuivat - monet "hieman hoonolla soomella" - että me laiskurit söimme heidän, kunniallisten ihmisten veronmaksajien leipää. Kunta joutui meitä elättämään."
_ _ _ _ _
Olen kuullut Nummisen haastattelunauhoja. Niissä Rautavaara puhuu ehjin, kuuntelemaan pakottavin lausein. Karisma kantaa vuosikymmenten läpi, Rautavaaran ei tarvitse sepittää satuja. Oma stoori on riittävän kiinnostava.
Köyhyys haihtui vähitellen, ja Rautavaarasta tuli kuten tunnettua suomalainen supertähti.
Käydään uskomaton ura läpi luettelona, vaikka se ei paljastakaan saavutusten kaikkia vivahteita: hän voitti olympiakultaa keihäänheitossa, suomalaisten suosikkilajissa (Lontoo 1948, kultaheitto kantoi 69,77) ja maailmanmestaruuden jousiammunnassa (joukkuekilpailu, 1958); näyttelijänä hän oli mukana 23 elokuvassa vuosina 1943 - 1970 - ja laulajana hän levytti yli 300 kappaleita, osa niistä itse kirjoitettuja.
Nummisen kirjassa Rautavaara puhuu suosiosta, tähteydestä ja vaurastumisesta luontevasti, niitä mitenkään peittelemättä tai vähättelemättä, mutta haluten osoittaa, että atleettiset jalat ovat pysyneet kovassakin pyörityksessä maan pinnalla. Hän mainitsee automerkit ("Silloin minulla oli uusi Dodge, se tapahtui siis 1967") ja Oulunkylään nousseen omakotitalon, mutta muistuttaa mielellään kirjoittamansa laulun sanoin:
Voi kuinka pieninä palasina onkaan mun leipäni maailmalla (Juokse sinä humma, Tapio Rautavaara 1953)
"Tähtenä oleminen - minä tiedän, mitä se tässä maassa on. Ja minä sanon: - Piu pau. Niin kauan kuin näkee itsensä vain työntekijäksi, duunariksi, on mahdollisuuksia selvitä tästä kirotun vaikeasta ja hurjasta ammatista, vaarallisesta elämästä. Mutta jos alkaa kuvitella itseään tähdeksi, loppu on lähellä."
_ _ _ _ _
Valittevasti loppu oli lähellä jo silloin, kun Rautavaara testamentilliseksi muuttuneen kirjansa Nummiselle saneli. Elämää oli jäljellä vain vuoden verran.
Vielä vähemmän oli tiimalasissa hiekkaa, kun Rautavaara suostui Peter von Baghin dokumentin aiheeksi. Huhtikuun alkupuolelle saakka Yle Areenassa nähtävillä oleva Tapsa - viiltoja reissumies Tapio Rautavaaran elämästä (1980) käy läpi paitsi urheilijan ja taiteilijan vaiheet, myös Suomen historian käänteet itsenäistymisestä sotiin ja kaupungistumiseen. Omiin menetyksiinsä peilaten Rautavaara ei pitänyt 1970-luvun lopun lamaa minään.
Mikä on sitten hänen sanomansa, perintönsä meille yltäkylläisen 2010-luvun ihmisille?
Voimme tietysti vaikuttua hänen taiteestaan. Musiikki elää (tämän jutun lopussa on Spotify -linkki olennaisiin Rautavaaran lauluihin, mukana ovat siis muun muassa Päivänsäde ja menninkäinen, Sininen uni, Reppu ja reissumies, Isoisän olkihattu, Ontuva Eriksson, Juokse sinä humma sekä Kulkuri ja joutsen). Televisio näyttää silloin tällöin hänen elokuviaan. Urheilusaavutuksiin voi tutustua vaikkapa Suomen Urheilumuseossa, jossa on juuri avattu Tapio Rautavaara -näyttely, se on avoinna 25. syyskuuta saakka.
Voimme myös yrittää hahmottaa hänen monipuolisuuttaan tämän päivän tähtien kautta. Ajatellaan vaikkapa, että Suomen suosituin urheilija, näyttelijä ja laulaja olisivat sama henkilö. Siis niin, että vaikkapa Teemu Selänteen, Mikko Leppilammen ja J. Karjalaisen lahjakkuus, vetovoima ja saavutukset kulkisivat samoissa saappaissa.
Tai sitten voimme yrittää omaksua hänen asenteensa - Tapio Rautavaara oli uskollinen ihanteilleen.
Hänestä tuli tähti, mutta hän säilyi mieleltään duunarina. Tietoisena siitä, että kaiken saamansa hän voi myös menettää - ihan niin kuin kävi Olavi Virralle.
"Jälkeenpäin ajatellen tuo värssy onkin vienyt sitä laulua eteenpäin, taannut sen suosion:"...voi kuinka pieninä palasina onkaan mun leipäni maailmalla..."
Niinhän se on nykyisinkin. Paitsi duunareilla, myös yrittäjillä, pätkätyöläisillä, itsensä työllistäjillä ja YT-neuvotteluja jännittävillä palkansaajilla - vaikka käyntikortissa komeilisi hienompikin titteli.
Ja vaikka lapsuus köyhänä ja kiusattuna sekä nuoruus nöyryytettynä olisi antanut aihetta, niin Rautavaara ei myöskään katkeroitunut. Tai ainakin hän onnistui kukistamaan katkeruutensa.
"En kuitenkaan tunne itseäni tippaakaan katkeraksi - en ainakaan enää. Maailma on rakentanut minusta reissumiehen, eikä sellaisen osa ole totisesti helppo. Mutta kaikki haavat, joita olen taipaleillani saanut, on jo nuoltu pois."
Pasi Kostiainen
Pasi Kostiaisen edellinen blogi Anakonda.fi -sivustolle käsitteli Fifty Shades of Grey -elokuvaa miehen näkökulmasta - trailerin perusteella. Sen voi lukea tästä.