02. joulukuu 2015
"Kukaan ei ole mitään ilman joukkuetta."
Kuka onkaan sanonut näin?
Gandhi? Sarasvuo?
Ei ainakaan kukaan nykyisistä työmarkkinajohtajista - jos "joukkueeksi" oletetaan koko suomalainen yhteiskunta.
Aivan oikein, te kättänne huitova aikuinen, joka muistatte 1990-luvun. Silloin, lamasta toipuva ja Euroopan uuteen järjestykseen totutteleva Suomi vannoi joukkuehengen nimeen Tampereen murteella. Manseksi, sillä Leijonien kapteeni Timo Jutila, Tapparan mies oli jo peliurallaan joukkuepelaaja viimeisen päälle.
"Kun saadaan 23 henkilöä päättämään joku asia, niin varmaan se myös tapahtuu", Jutila kuvailee aikoinaan klisheeksi muuttunutta paasaustaan joukkueen merkityksestä Yle Areenasta löytyvässä haastattelussa tammikuulta 1996.
Edellisvuonna jääkiekon maailmanmestaruuden voittanut Leijonat oli tietysti valittu juuri Vuoden joukkueeksi parhaita urheilusaavutuksia juhlineessa gaalassa. (Tarinaniskijä Timo Jutila, toimittaja Mari Kiukaan tekemä haastattelu Ajankohtaisessa Kakkosessa 9.1.1996 on katsottavissa tästä. Myös tämän jutun kuva on kuvakaaappaus tuosta haastattelusta.)
Kun Leijonia tuollon juhlittiin, haastatteluun pyydettiin itse oikeutetusti maailmanmestarijoukkueen kapteeni.
20 vuotta myöhemmin on toisin. Jutila on edelleen täysissä hengen ja ruumiin voimissa, mutta hän ei kuulu Leijoniin joita juhlitaan, kun vuodenvaihteessa Nuorten MM-turnauksen yhteydessä jäädytetään ansioituneiden maajoukkuepelaajien numeroita. Hartwall Arenan kattoon nostetaan Teemu Selänteen #8, Saku Koivun #11, Ville Peltosen #16 ja Jere Lehtisen #26 pelipaidat - niitä numeroita ei enää A-maajoukkueessa käytetä.
Eikä näiltä sankareilta ole mitään syytä ottaa pois heidän saamastaan huomiosta tai kunnianosoituksesta.
Silti voidaan kysyä, voiko maajoukkuepelaajana päästä Arenan kattoon vain, jos on luonut uransa hyökkääjänä?
Aiemmin on jäädytetty Raimo Helmisen #14 ja Jari Kurrin #17, yhtä lailla painavin ansioin kuin tällä kertaa huomioitavat legendat. Mutta hyökkääjiä Helminen ja Kurrikin olivat.
Suomen maajoukkueessa on pelannut paljon loistavia puolustajia. Ilpo Koskela, Pekka Marjamäki, Reijo Ruotsalainen, Kari Eloranta ja monia muita jo ennen Jutilaa ja osittain hänen pitkän uransa aikana. Petteri Nummelinin, Kimmo Timosen ja Sami Salon pelinumeroiden jäädyttämisestä kauluspaitaiset kiekkoherrrat keskustelevat toivottavasti lähivuosina vakavasti.
Mutta suurin suomalainen kiekkopuolustaja on monin tavoin Timo Jutila.
Jaahas, nyt tätä juttua aletaankin pitää huumorina - Jutila kun on ollut iso mies, kertonut julkisestikin painonhallintaongelmistaan. Muitakin kompurointeja on ollut, muun muassa "nilkkatulehdus" jääkiekon toisen maailmanmestaruutemme päätteeksi vuonna 2011. Silloin Jutila toimi maajoukkueen joukkueenjohtajana ja juhli mestaruutta kohtuullisen kosteasti niin, että media ja fanit saivat tervetulojuhlassa äimistellä väsähtänyttä jättiläistä.
Huumorilla on ollut paikkansa, mutta nyt voi halutessaan vähän vakavoituakin.
Mutta me kaikki olemme tehneet virheitä, kuten valtionvarainministeri Alexander Stubb (kok.) sanoi oman anteeksipyyntönsä yhteydessä mainittuaan eduskunnassa aivan vääriä numeroita hallintarekisterikantansa tueksi.
Jutila on selvinnyt monenlaisesta, niin kaukalossa kuin sen ulkopuolellakin. Häntä on pidetty koomisena "rillaajana", niin kuin murteita puhuvia, vilpittömänoloisia suomalaisia tavataan pitää.
Mutta eikö olisi aika palkita Jutila myös juuri tuon takia? Siksi, että hän on ollut persoona. Ihminen, joka on laittanut itsensä kirjaimellisesti peliin jo 16-vuotiaana pelatessaan ensimmäisen SM-liigaottelunsa.
Ja pelissä Juti on ollut mukana tuosta lähtien koko ajan.
Urheilullisiakaan näyttöjä Jutilta ei puutu. Hän oli siirtymäajan pakki. Pelaaja, joka oli mukana jo 1980-luvulla 1990-luvun menestykseen kurkottavissa maajoukkueissa. Hän oppi ja opetti esimerkillään - yhteistyön voimalla - suomalaiset voittamaan.
Se ei ihan pieni oppi olekaan.
Ja jos joltain on unohtunut, mikä Jutilan jäädytettävä maajoukkueen pelinumero on niin se on #5.
Se näkyy selvästi vaikkapa tässä ikimuistoisessa YouTube -taltionnissa.
Pasi Kostiainen