30. lokakuu 2017
On ihan mahdolista, että tällainen keskustelu käytiin Yhdysvaltain Baltimoressa viime vuosikymmenen puolivälissä.
"Perustetaan bändi. Soitetaan sellaista New Order -tyyppistä, syntetisaattorivetoista poppia. Tarttuvat, haikea melodiat."
"Perustetaan vain. Mutta minä tahdon olla laulajana ja esiintyjänä kuin James Brown."
"Sinä? No ole sitten!"
Samuel T. Herring ei ihan ole James Brownin oloinen kaveri. Hän on 33-vuotias, hieman ikäistään varttuneemman oloinen ja mukavoitunut mies. Hän muistuttaa niin vähän bändien tyypillisiä keulakuvia, että britti- ja yhdysvaltalaisviestimet muistuttavat usein Herring edustavan vartalomalliltaan ns. dad-bodia - keskivartaloon on siis kertynyt kerroksellisuutta.
Mutta kuin Herring alkaa laulaa ja esiintyä, "faija-kroppa" saa kyytiä. Bändin kolme soittaja taikoo taustalle tosiaan hieman New Orderia muistuttavan, aikanaan futuristiseksi popiksi kutsuttua konetaustaa muistuttavan maton. Ja Herring liukuu tälle matolle kuin olisi se James Brown. Hänellä on vahva, tumma ääni, mutta ei hän James Brownin tyyppinen kähisijä ole. Laulaminen ja esiintyminen eli tulkitseminen ovat hänelle kuitenkin varsin sielukkaita toimituksia. Kun hiki tippuu kasvoista ja karvaisista käsivarsista, ja housunkauluksesta sisääntyönnetty paita on läpimärkä, on solisti tosiaan antanut kaikkensa.
Herring ja Future Islands esiintyivät sunnuntaina Suomessa kolmatta kertaa. Jos oli nähnyt bändin Ruisrockissa 2014 tai vuotta myöhemmin Flow Festivalilla, tuskin yllättyi vauhdikkaasta keikasta Helsingin Circuksessakaan.
Anakonda.fi kehottaa toimimaan seuraavasti: pistä tästä Spotifyn kautta soimaan yhtyeen keväällä julkaistu mainio albumi The Far Field - ja heittäydy kuvien kautta Herringin hikiseen esiintymiseen.
Teksti ja kuvat: Pasi Kostiainen