23. elokuu 2014
Ei niin kovin kauan sitten oli tapana suhtautua suomalaisuuteen selityksenä. "Se on ihan hyvä suomalaiseks", oli kommentti uuden kotimaisen levyn kuulleelta tai leffan nähneeltä. Siellä jossain maailmalla, Amerikassa, Britanniassa, "Euroopassa" ja jopa Ruotsissa osattiin hommat hoitaa jotenkin tyylikkäämmin ja ammattitaitoisemmin. Suomalaisen kohdalla tyydyttiin jo lähtökohtaisesti vähempään.
Kaupallisessa pop-musiikissa Suomi on saavuttanut kansainvälistä kärkeä viimeisten 15 vuoden aikana. On ollut kansainvälistä menestystä (HIM, Darure, The Rasmus, Bomfunk MC`s, Apocalyptica, Nightwish, Sunrise Avenue), joka on nostanut suomalaisten tekijöiden itsetuntoa ja tuonut heille kansainvälisiä kontakteja - ja tämä on parantanut työn jälkeä entisestään. Ulkomaisten tähtien suuria konserttejahan täällä on järjestetty tunnontarkasti siinä missä urheiluturnauksiakin, järjestelyissä ei yleensä ole ollut valittamista sen enempää esiintyjillä kuin yleisölläkään.
Mutta vielä viime vuosiin saakka on jääty odottamaan kotimaisen artistin tai yhtyeen olympiastadionin valloitusta.
Cheek poisti nyt tämän kansallisen trauman aivan kuin Leijonat maailmanmestaruudellaan vuonna 1995 tai Lordi viisuvoitollaan 2006.
Ja millaisen esityksen Cheek järjestikään!
_ _ _ _ _
Perjantain konsertti kestää show´na vertailun minkä tahansa stadionilla nähdyn ulkomaisen tähden konsertin kanssa. Lava oli iso ja sille oli kannettu rekvisiittaa 37 rekallista. Oli näyttötauluja, oli pyrotekniikkaa ja muita tehosteita. Oli catwalk, jota pitkin Cheek käveli yleisön keskelle. Oli käsikirjoitus, jonka raamit jaettiin käsiohjelmana yleisölle ennen konserttia. Vaikka biisijärjestystä ei paljastettukaan, ihmiset saivat tietää jo etukäteen, että "Menu Olympia" sisältää alkupalaksi JVG:n esiintymisen sekä osiot "Juhlia ja ystävyyttä", "Valoa ja varjoja", "Intohimoa ja asennetta" sekä encore-jälkiruuat.
Yleisö eli mukana alusta loppuun. Reaktiot olivat innostuneita ihan siinä missä minkä tahansa Metallican konsertissakin. Tosin nimenomaan Metallican -yleisön kanssa yhteisiä katsojia ei juurikaan tainnut olla. Monenlaista muuta väkeä kylläkin, eri puolilta Suomea. Paikalla oli ihan ala-asteikäisiä lapsifaneja, teinejä, työporukoita, VIP-lätkät kaulaan ostaneita firmavieraita, keski-ikäisiä ystävyksiä - ja melkein kaikki heiluttivat käsiään, lauloivat ja nousivat aika ajoin seisomaan istumakatsomoissakin, kun Cheek siihen kannusti.
Oliko kyse joukkohurmoksesta? Siitä, että nyt halutaan nauttia isoista yhteisistä kokemuksista? Eli samasta ilmiöstä kuin siinä, että viihdeohjema Putous ja Yleisurheilun EM-kisojen keihäänheitto keräävät tv:n ääreen yli 1,5 miljoonaa katsojaa.
Vain elämää -sarjan avulla uralleen myötätuulta saanut Cheek on 2010-luvun yhtenäiskulttuuria. Viihdettä, josta joko pidetään tai ei. Asia, johon kaikilla on mielipide.
Minä olen joutunut selittelemään omaani, vaikka olen Cheekin suhteen esittänyt enemmän kysymyksiä kuin vastauksia.
_ _ _ _ _
Kysyin taannoin Facebookissa, mihin ystäväni arvelevat Cheekin suosion perustuvan. Cheek kun on ollut minulle arvoitus. Ei, en pitänyt hänen ensilevytystensä naisvihasta ja puolivillaisesta alatyylistä. Mutta en halunnut sen tuomitsevan häntä. Ihmiset muuttuvat, voivat kehittyäkin. Halusin tietää, mistä ihmiset pitävät, kun häntä kuuntelevat? Mihin he ihastuvat? Mihin he samastuvat?
Cheekin sanoituksista iso osa pyörii hänen oman elämänsä ympärillä. Hän korostaa ahkeruutta kuten useimmat nykypoliitikot. Hän uhoaa vahvaa itsetuntoa niin kuin hip hopin historiassa on tavattu uhota. Minä ja mun Liiga, me ollaan jaksettu, me ollaan tehty duunii, meihin ei ole uskottu, mutta me ollaan onnistuttu.
Ja se, että Cheek on näyttänyt onnistumisensa merkit Bentleyllään, Mersullaan ja Louis Vuittoneillaan on ollut hyvin kiinnostavaa. Toki se tyypillistä rap-tähdille Yhdysvalloissa, mutta Suomessa kansa on kuitenkin yleensä arvostanut enemmän vaatimattomuutta. Ehkä suomalaisyleisö on sallinut Cheekille menestyksen merkit juuri siksi, että se on ollut selkeästi seurausta työnteosta ja ahkeruudesta. Tai ehkä yleisö nimenomaan on halunnut tähden, jossa näkyy menestyksen merkit - sallittiinhan korskea Ford Fairlane laulajamestari Olavi Virralle 1950-luvulla.
Vaikka tämän kuvion sanoo ymmärtävänsä ja jatkaa kyselyä hänen musiikillisista ansioistaan, aletaan suhtautua ilonpilaajana. Cheek on kuin uskonto, jossa fundamentalistit määrittelevät keskustelun. "Koska Cheek on niin suosittu, hän on hyvä, täytyyhän hänen olla" on usein esitetty perustelu. Ikään kuin suosion syiden miettiminen ja hänen "hyvyytensä" analysointi heijastelisivat kyselijän omaa katkeruutta, kateutta tai erikoisuudentavoittelun halua.
Ainakaan omasta katkeruudesta ei ole kyse, sillä olen tavannut Cheekin vain kerran ja saanut hänestä ihan hyvän vaikutelman. Hän törmäsi minuun kerran ravintolassa juomia seurueelleen kantaessaan, kääntyi ympäri ja pyysi anteeksi. Harvinaista suomalaisessa tapakulttuurissa, sillä törmäys oli harmiton. Juomat eivät tahrineet kummankaan asuja.
Pr-valokuvien yrmeyteen ja sanoitusten itsekeskeisyyteen verrattuna tuo öisen ravintolan Jare Henrik Tiihonen oli ihan tavallinen, hyväkäytöksinen kaveri. Ja se, että hän vei noilla Emma-gaalan jatkoilla suurena voittajana juomia muille ystävilleen eikä toisinpäin, oli vähintäänkin heikko signaali nöyryydestä.
Sama yllättävä vaatimattomuus kuului Cheekin välispiikeissä olympiastadionilla. Hän muun muassa sanoi, ettei olisi saavuttanut suosiotaan ilman "sitä yhtä tv-sarjaa". Realismia, jota ei irtoa kaikilta hänen faneiltaankaan.
Mutta stadionilla näkyi ja kuului myös, miksi Cheekin musiikki on niin suosittua kuin on. Sain jankuttamaani kysymykseen vastauksen vihdoinkin.
_ _ _ _ _
Vastaus on itsestään selvä, niin lapsellinen, että kaikki muut ovat toki sen varmaan oivaltaneet jo aikoja sitten. Minusta tuntuu nyt siltä kuin olisin jäätynyt tietokilpailussa yksinkertaisen kysymyksen äärellä. Niin voi toki käydä kenelle tahansa, mutta jotenkin hävettää, etten ymmärtänyt tuota aikaisemmin.
Mutta siis, Cheekin suosion salaisuus on tämä: hänen show`nsa voi olla kansainvälistä tasoa ja hänen autonsa sekä vaatteensa maailmantähtien kanssa samaa luksus-linjaa, mutta silti kaiken universaalin hedonisminsa keskelläkin Cheek tekee 2010-luvun supisuomalaista iskelmää. Uhon vastapainona on suomalaisesta iskelmälyriikasta niin tuttu katumus, kuten Samuli Edelmannin kanssa tulkitussa Parempi mies -kappaleessa kuullaan. Katri-Helenan kanssa stadionilla tulkittu Puhelinlangat laulaa sopii Cheekin suuhun ihan hyvin. Koko konsertin suosituimpia kappaleita oli sitä paitsi Kaija Koon Tinakenkätyttö, yhteislaulu oli sen aikana äänekkäimmillään. Cheekin käsittelyssä Sami Saaren Onnenkyyneleet on jopa iskelmällisempi kuin alkuperäinen Suomi-soul -tulkinta. Erinin omaksi hitikseen adoptoima Mitä tänne jää on varmasti tuonut Cheekille kuulijoita niistä jopa niistä ihmisistä, jotka vierastavat kaikkea muuta räppäämistä.
Tietenkin voidaan väitellä siitä, mitä iskelmä on. Mutta 2000-luvulla Iskelmä -radio soittaa sellaisia kappaleita, jotka joskus aikaan ennen kaupallisia radioita soivat vain Yleisradion rock- tai nuoriso-ohjelmissa. Perinteinen liukuhihnaiskelmä on saanut "iskelmä"-sanan määritelmässä rinnalleen radioystävällisen iskelmärockin, iskelmäreggaen - ja iskelmäräpin, jota Cheek edustaa mitä parhaimpana esimerkkinä. Suomen kuunnelluin radio Suomipop omisti Cheekille viime viikolla yhden päivän, ja kanava toki on ollut tekemässä Cheekistä sellaista supertähteä, mikä hän tällä hetkellä on.
_ _ _ _ _
Lauantain konsertti on Cheekin viimeinen toistaiseksi. Ilta-Sanomissa hän ilmoittaa, että pitkälle, määrittelemättömälle tauolle jääminen pelottaa.
Ehkä tauko on paikallaan. Ennen runsaasti mediatilaa saaneita stadion-konsertteja Cheek kiersi keikoilla ahkerasti koko kesän. Syntyi vaikutelma, että Cheek-ilmiöstä otetaan nyt kaikki irti. Paitsi, että tähti itse epäilemättä tarvitsee lepoa, hänen yleisönsä on myös sen tarpeessa.
Faneille tulee Cheekiä ikävä, mutta niin käy varmasti myös hänen vihamiehilleen. Mihin he nyt purkavat raivonsa?
Ehkä on syytä nostaa esiin erään Facebook -kaverini vertaus. Hän rinnasti Cheekin ja Sex Pistolsin "viimeisten" keikkojen loppuspiikit:
"Kiitos tosi paljon, olette luoneet hienon tunnelman. Kiitos, että tulitte paikalle!"
"Ever get the feeling you've been cheated?"
Maailma ei unohtanut sille vinoillutta Sex Pistolsia. Tuskin suomalainen yleisö hylkää sitä vuolaasti kiitellyttä Cheekiä.
Pasi Kostiainen
Kirjoittaja on pitkän linjan musiikkitoimittaja, joka on kokenut paikan päällä useimmat Helsingin olympiastadionilla järjesteyt konsertit.