23. helmikuu 2015
J.K. Simmons, 60, on karismaattinen amerikkalaisnäyttelijä, joka varastaa huomion valkokankaalla sivuroolissakin. Niihin hän on erikoistunutkin niin, että CV:stä löytyvistä leffoista (muun muassa Juno, Burn After Reading, Spider-Man) Simmonsin kyllä muistaa. Niin kuin taatusti muistavat tv-sarja Kylmän ringin katsojatkin.
Simmonsin kapiaismainen olemus - ja matalana jylisevä ääni - sopivat hyvin myös parhaillaan Suomessakin elokuvateattereissa pyörivän Whiplash -elokuvan opettaja-orkesterinjohtajan rooliin. Mutta se olemus on vasta lähtökohta, Simmons päästää häijyimmät puolensa pintaan ja tekee roolihahmostaan varsinaisen opettajan helvetistä.
Vai tekeekö? Kuunnellaan, mitä Simmonsin esittämä opettaja elokuvassa sanoo:
"Työnnän ihmisiä heidän odotuksiaan kauemmas. Se on ehdottoman välttämätöntä."
Siis välttämätöntä siihen, että laji, Whiplashin tapauksessa jazz saa uusia huippuja, uusia mestareita.
Ja kun tarkoitus on pyhä, uuden messiaan jalostaminen, niin voivatko keinot olla missään tilanteessa paholaismaisia? Simmonsin roolihahmon mielestä eivät. Kaikki on sallittua hänen opetusmetodeissaan. Huutaminen, henkilökohtaisuudet, jopa fyysinen väkivalta.
Simmons eläytyy raivoisaan rooliinsa niin vaikuttavasti, että Golden Globe -, BAFTA- sekä Screen Actors Guild -palkintojen jälkeen hänen sivuosa-Oscariaan pidettiin varmana jo ennen varhain maanantaina järjestettyä gaalaa. Ja tulihan se, eihän Simmonsin Whiplash -konservatorio-opettajakaan ole tottunut häviämään orkesterikilpailuissa.
Ehkä osa Simmonsin roolin lumovoimasta tulee siitä, että vastaavia omaan näkemykseensä uskovia opettajia ja vaikuttajia on tosielämässäkin. Oppilaitoksissa, urheilun ja kulttuurin kentillä on moni tavannut visionäärejä, jotka runnovat omat näkemyksensä läpi sääliä vailla - ja lietsovat oppilaansa tai työtekijänsä kohtaamaan kykyjensä äärirajat.
Tällaisina uudisraivaajina omissa lajeissaan on Suomessa nähty teatteriohjaaja Jouko Turkka ja jääkiekkovalmentaja Raimo Summanen.
Turkan rehtorikausi Teatterikorkeakoulussa toi näyttelijäntyöhön uudenlaista fyysisyyttä, teki koulusta lööppiaiheen - ja kasvatti monia merkittävän uran tehneitä näyttelijöitä Jukka Puotilasta Kai Lehtiseen ja Mari Rantasilasta Satu Silvoon. Osa oppilaista ei kuitenkaan kestänyt Turkan metodeja, muun muassa näyttelijät Ville Virtanen (Menkää mielenhäiriöön, 2001) ja Eppu Salminen (Lasten ristiretki, 2009) ovat kritisoineet opettajaansa kirjoissaan.
Virtasen romaanissa on Turkkaa muistuttava "teatterilegenda Jorma Kassinen", joka huutaa oppilailleen:"Kärsikää saatana! Menkää mielenhäiriöön!"
Salminen puolestaan meni Teatterikorkeakouluun Turkka -fanina:
”Olen nähnyt siltä aivan fantastisia juttuja. Mutta ei se tee siitä hyvää pedagogia. Eikä oikeuta sen tekoja", Eppu Salminen on sanonut Voima-lehdelle.
Samassa Voiman jutussa sanotaan:"On rajoja, joita opettajan tulisi kunnioittaa. On laki, jota rikottiin. Moni sekosi ihan oikeasti."
Salminen kertoo kirjassaan, kuinka opiskelijatoveri hakkasi hänet Teatterikorkeakoulun ns. Jumalan teatteri -kohua koskevan lehtijutun seurauksena. Salminen erosi pahoinpitelyn seurauksena vuodeksi koulusta, mutta toimi ehkä tiedostamattaan Turkan simmonsmaisen tavoitteen mukaan: välivuosi meni urheilun parissa, karate ja kick-boxing toivat fyysisyyttä ja pelottomuutta. Uuden Suomen jutussa Turkka sanoutui irti Salmisen väitteestä, että hän oli pahoinpitelyn takana jonkinlaisena tilaajana - ja haukkui samalla "älyttömäksi valheeksi" sekä Salmisen että Turkan kirjat.
Jääkiekkovalmentaja Raimo Summanen tunnettiin jo pelaajaurallaan paitsi lahjaakkana ja oppimishaluisena, myös tunteikkaana pelaajana, joka oli vastustajien ärsyttämisen kohde. Silloin tällöin nyrkitkin heiluivat, kun Ramilla meni kuppi nurin.
Summasen pelaajaura heijastui hänen valmennustyöhönsä, varsinkin sen alkuvuosiin. Summanen koki, että hän ei aikanaan saanut tarpeeksi tukea NHL:ään siirtymiseen, häntä ei oltu Suomessa kasvatettu ja valmennettu kohtaamaan pohjoisamerikkalaisen ammattiurheilun kovuutta.
Mutta valmentajana Summanen on sitten vaatinut. Rajoja on etsitty - ja ne on pyritty ylittämään samaan tapaan kuin Simmonsin orkesterissa tai Turkan Teatterikorkeakoulussa. Palaute on ollut suoraa, jopa niin rajua, etteivät kaikki ole jaksaneet kuunnella sitä edes arvoturnauksen alusta loppuun - kuuluisin välirikko Summasen ja hänen pelaajansa välillä on ollut Janne Niinimaan lähteminen maajoukkueesta kesken World Cup -turnausta syksyllä 2004. Kuvioon kuuluu, että tapauksesta on kaksi totuutta: Summasen mukaan Niinimaa ei noudattanut sovittua pelitapaa ja sai palautetta tästä, Niinimaan mielestä häntä kohdeltiin anteeksiantamattomalla tavalla.
”Summasen purkaukset ovat poikkeuksellisia. Hän menee henkilökohtaisuuksiin, joilla ei ole pelin kanssa mitään tekemistä”, Summasen joukkueen entinen pelaaja muisteli Seura-lehdelle nimettömänä syksyllä 2013.
Mutta voiko opettaja, ohjaaja tai valmentaja muuttua? Onko ylipäätään mahdollista saada oppilas tai työntekijä ylittämään luovassa hommassaan omat rajansa ilman, että tämä ajetaan - Turkan sanoin - "mielenhäiriöön"? Saavutetaanko ilman tällaista uhrausta koskaan mitään uutta?
Ainakin ihminen saattaa haluta muuttua. Raimo Summanen tunnusti viime syksynä Ilta-Sanomien/Urheilusanomien haastattelussa tehneensä "hirveitä virheitä". Hän heräsi itsetutkiskeluun valmentaessaan HIFK:ta 2013 - 2014 ja huomatessaan, että joukkueeseen on vaikea houkutella pelaajia hänen hurjan maineensa takia.
Sen jälkeen Summanen on ryhtynyt valmentajaksi KHL:n Omskissa - jo kolmatta kertaa viidessä vuodessa.
Teksti: Pasi Kostiainen - Ohessa Whiplash -elokuvan traileri.