12. toukokuu 2014
Amerikkalaisyhtye Black Keys osaa tehdä blues-pohjaisia, ajattomia ja tarttuvia poprock-ralleja ehkä paremmin kuin mikään 2000-luvulla läpilyönyt yhtye. Kaksi ja puoli vuotta sitten julkaistu El Camino oli harvinainen, orgaaninen rocklevy, jonka hitit kuten Lonely Boy pääsivät soittolistoille hittiradioissakin.
Uutuuslevy Turn Blue on ensimmäinen levy menestyksen jälkeen. Se on jo bändin kahdeksas studioalbumi, mutta ensimmäinen jota se on saattanut tehdä ajatellen olevansa iso nimi. Grammy -palkintoja on voitettu, miljoonia levyjä myyty.
Menestys heijastuu - tai ainakin kuulijana sen ajattelee heijastuvan uusiin lauluihin. Kitaristi-laulaja Dan Auerbach ja rumpali Patrick Carney ovat tehneet iskevää hittilevyään monipuolisemman, vaikeammin lähestyttävän levyn. Jonkinlainen erikoisuudentavoittelu alkaa jo kappalejärjestyksestä: avauskappale Weight of Love on noin kuusiminuuttinen, hidas ja uljas kappale, jonka useimmat bändit olisivat todennäköisesti laittaneet levynsä finaaliksi. Vastaavasti levyn päättävä Gotta Get Away on 1970-luvun brittiläisten rokkibändien, Mott The Hooplen ja Facesin tyyliin melodisesti jyräävä kappale, jolla olisi saattanut aloittaakin koko albumin. Alun ja lopun välissä on biisivalikoima, josta vaikutteet on poimittavissa helposti: nyt ammennetaan Bo Diddleyltä, nyt J.J. Calelta, nyt 1970-luvun lopun disko-Rollareilta.
Ei pidä ymmärtää niin, että Black Keys olisi kyseenalaistanut omat vahvuutensa. Sävelkieli on tuttua, ja rumpali Carneyn hakkaaminen vanhaan tyyliin innostunutta, mutta sopivan epäprofessionaalia. Auerbach vinguttaa kitaraansa säästeliäästi, mutta näkemyksellisesti - ja hänen lauluäänensä on sielukas ja tunnistettava. Vuoden tuottajan Grammyllä palkittu Auerbach ei kuitenkaan tuo hurjimpia ideoita oman yhtyeensä studiotyöskentelyyn, paljon villimpää tyylirajojen uudelleen siirtelyä on kuultu muun muassa Lana Del Reyn uudessa, Auerbachin tuottamassa kappaleessa West Coast.
Mitä tunteita Black Keysin uutuus sitten herättää? Ristiriitaisia. Turn Blue ei ole millään tavalla pettymys, mutta siihen tutustuminen - ja tottuminen - kestää. Levy on kuin pitkällä matkalla ollut ystävä, jota reissu on muuttanut. Jälleennäkeminen on iloinen asia, vaikka kaikki ei olekaan niin kuin ennen.
Kuuntele Spotify`stä löytyvä maistiainen levyltä Fever tästä: