08. joulukuu 2016
Hanoi Rocksista puhuttaessa lähes aina alleviivataan sitä, ettei yhtye koskaan saanut osakseen ansaitsemaansa maailmanlaajuista menestystä. Muistutellaan siitä, kuinka bändistä avoimesti vaikutteensa ottivat Guns N’ Roses ja monet muut 1980-luvun hard rock -suuruudet, mutta Hanoi jäi vuorostaan monien eri sattumien johdosta epäreilusti aikalaistensa jalkoihin.
Aiheellista pohdintaa.
Itse kuitenkin näen, että yksi syy Hanoi Rocksin (vaikkakin kaupallisen menestyksen suhteen vaatimattomaksi jääneeseen) suuruuteen on nimenomaan se, ettei bändi koskaan noussut stadion- tai edes jäähalliluokkaan ja kulta- ja platinalevyt jäivät saamatta.
Jos unohdetaan ilmiselvät aikakautensa menestyjät, jo mainittu Guns N’ Roses tai vaikkapa Mötley Crüe, niin suurin osa hetkellisen siivunsa sukseesta saaneista yhtyeistä ei nykypäivänä ole samassa arvossa kuin Hanoi Rocks. Harvoinpa esimerkiksi Poisonin, Rattin, Dokkenin, Cinderellan, Warrantin tai vaikkapa Quiet Riotin tuotannosta puhutaan yhtä ylistävään sävyyn kuin Hanoi Rocksin.
Oikeastaan ei koskaan.
Michael Monroe, Andy McCoy, Sami Yaffa ja muut Hanoi-jäsenet alleviivaavat aina, ettei heitä pidä missään nimessä lokeroida samaan karsinaan minkään kaukaisestikaan glam metallilta haiskahtavan orkesterin kanssa. Muistutus on aiheellinen. Vaikka Hanoi Rocks toimi innoittajana ja vaikuttajana monelle aikansa bändille, se itse edusti musiikillisesti jotain muuta – monimuotoisempaa musiikillista avoimuutta. Vaikka amatöörimäisyys kuului välillä hyvin räikeästi alkupään albumien tuotannossa, viimeistelemättömyys kompensoitui hienosti häpeilemättömällä kokeilunhalulla. Rolling Stones -johdannaiseen punkilla kyllästettyyn perusrokkiin yhdistyi milloin reggae, milloin calypso ja milloin jopa synapop. Tämä nivottuna ulkoiseen stailiin, Andy McCoyn parhaimmillaan hyvinkin terävään sävellyskynään ja pop-sensibiliteettiin, oli mainio kokonaisuus valmis.
- Ainakin Hanoi oli erittäin kokeilunhaluinen ja täysin ennakkoluuloton ryhmä. Kova nuoruuden into vei meitä eteenpäin eikä se pieni kohelluskaan ollut pahasta, pohti kitaristi Nasty Suicide tuoreessa Soundi-lehdessä.
Hanoi Rocksin tuotantoa on toki julkaistu useaan otteeseen kattavasti, mutta nyt sitä on tarjolla jälleen uudemman kerran Mental Beat 1980-1985 -vinyyliboksin muodossa. Lukuisista aiemmista uudelleenjulkaisuista huolimatta paketti puolustaa kuitenkin paikkaansa, koska aiemmin yhtyeen levyjä ei ole pistetty yksiin kansiin yhtä komeasti. Boksilla on mukana viisi ensimmäistä pitkäsoittoa siivitettynä uudella, harvinaisemmista kappaleista tai versioista kasatulla Rebels on the Run -kokoelmalla.
Tällä kertaa Viikon biisiksi valitsenkin kyseisen kokoelman (melkein) nimibiisin, Rebel on the Run, joka alun perin ilmestyi vuonna 1983 Malibu Beach -sinkun b-puolena. Kappaleessa Alice Cooperin Under My Wheels -biisistä (Cooper-klassikkohan kuului myös Hanoin keikkasettiin) suoraan lainattu intro yhdistyy tekstin ah, kovin perinteisen romanttiseen rock-tematiikkaan – puhalteleepa Michael Monroe muuten välissä myös sittemmin tavaramerkikseen muodostunutta blues-harppuakin. Koko kattaus kohelletaan hirvittävällä vimmalla läpi alle kolmessa minuutissa. Kaiken kaikkiaan mainio ralli.
”Bring me wine women and whiskey, I'll chase it all down with rum Once you're turned on, I'll be long gone, ''cause the road I'm on is endless and long”
Samuli Väänänen
Samuli Väänänen on vaikuttanut musiikkitoimittajana muun muassa Radio Nova - sekä The Voice -kanavilla. Nyt hän työskentelee EMI / Capitol -levy-yhtiössä. "Olen soittanut koko elämäni ajan rockbändeissä, tällä hetkellä Mørket-yhtyeessä", hän kertoo. Väänänen kirjoittaa Anakonda.fi:lle Viikon biisi -palstaa sekä blogia. "Palstan ja blogin mielipiteet ja ajatukset ovat omiani, eivätkä ne liity millään tavalla työpaikkani toimintaan."