21. lokakuu 2014
Heppanainen on menossa lainaamaan peräkärryä heinänhakureissua varten. Pääsen samalla kyydillä kajakin kanssa Martinniemen rantaan. Perävalojen hävittyä huomaan olevani ongelmissa. Lähtöpaikkana toimiva satamalahti on kokonaisuudessaan jäässä. Ei auttaisi kuin kantaa ja vetää kajakki Kurtinhaudan rantametsän läpi Kiiminkijokisuulle. Rannatonta horisonttia vasten meri olisi vielä sula, joten pääsisin jokea ylävirtaan Haukiputaan kirkonkylälle.
Olin hankkinut kylmille keleille turvakseni kuivapuvun, jonka avulla siirtäisin hypotermiaa ratkaisevat viisi minuuttia tuonnemmaksi, mikäli matala paattini päättäisi kaatua. En ajatellutkaan lähteväni kauemmas rannasta, kun veden lämpötila lähenteli nollaa.
Syyskuun alussa kiersin Etelä-Suomea kirjanjulkaisukiertueeni soolokeikoilla. Aikomus oli käydä suurimmissa melontavarustekaupoissa, jotta voisin sovittaa kuivapukuja ja koeistua kenties samalla jotain merikajakkeja. Sipoon Bear & Wateriin en ehtinyt, kun jouduin Njassan vieraaksi Radio Helsinkiin. Klaukkalan Welhonpesä löytyi matkalla Lahden Torvesta Turun Bar Kukaan.
Melontaguruni Hannu suositteli kokeilemaan varsinaisten kuivapukujen lisäksi myös välikuivapukuja. Pieneen tilaan pakattava suomalainen Ursuitin välikuvapuku mahtuisi mukaan myös kesäreissuille märkien kelien varalle. Välikuivapuku ei olisi kesällä välttämättä liian kuuma, koska vartalon lämpötilaa voi säädellä puvun alle tulevilla vaatekerroksilla. Teknistä kalsaria ja fleeceä. Puvun päälle vain pukua suojaavat ohuet vaatteet.
Goretexisen puvun on tarkoitus hengittää, vaikka se pitää samalla vettä. En kuule puvun läähätystä. Sen sijaan läähätän itse, kun raahaan kajakkia jäätyvässä metsässä kohti sulaa rantaa. Puku oli helvetin kallis, mutta eipähän tarvisi sitten pelätä hengensä puolesta. Moni ei arvaa että melajorman 15 euron verkkareiden alta löytyy puolen tonnin potkupuku.
Jokisuulle on kilometrin matka. Huurteisessa varvikossa kanoottia vetäessä tulee hiki. Välikuivapuvun hihansuiden ja kauluksen vedenpitävät kumit pitävät nesteen myös sisäpuolella. Jäädynkö hikeeni siinä vaiheessa kun pääsen vesille? Kun vihdoin saan kajakin rantaan, huomaan että aukkopeitto on tippunut kajakista jonnekin metsätaipaleelle. Vastoinkäymiset alkavat kasaantua. Hiki, huolimattomuus, ääriolosuhteet. Iltakin jo hämärtyy. Pitäisikö reissu perua? Täytyy pysyä rauhallisena. Lähden etsimään aukkopeittoa. Syön pakastemustikoita varvikosta. Aukkopeitto löytyy lopulta lähtöpaikalta. Se on tippunut kyydistä heti lähtiissä.
Kun sitten hien jo kylmetessä istun kajakkiin, uusia esteitä on vastassa. Reilun sentin vahvuista kirkasta jäätä on ehtinyt muodostua hiekkarannan edustalle. Istun kajakkiin ja pusken kajakin keulaa jään päälle. Heilautan painoani eteen päin jään päälle, samalla tekniikalla kuin jäänmurtajat. Tekniikka toimii, jää hajoaa alle ja pääsen vähitellen ulos rannasta. Sää on tyyni ja kuulas Martinniemen maakisilla rannoilla. Loppusyksyn aurinko maalaa oranssia matalalta Hellänleton pusikoiden läpi, värjäten vanhat kalamajat ja kylän putkan, jonka kirjailija Joni Skiftesvikin isoisä on tuonut aikoinaan kalamajaksi Kurtinhaudan rantaan.
Viikottainen jokisuun kalastusrauhoitus on päättymässä ja liikkeellä on verkkomiehiä veneineen. Siika nousee jokeen ja taimenet rantautuvat vetten kylmetessä. On melottava reippaasti että pysyy lämpimänä. Täytyy keskittyä, ettei tee enempää virheitä. Meriveden pinta on matalalla ja joen virtauksen voi havaita vielä täällä kaukana, seitsemän kilometrin päässä alimmista koskista. Jäälautat kolahtelevat kanootin keulaan. Juutun hiekkasärkkään. Kesällä matalikosta olisi selvinnyt helposti kahlaamalla, mutta nyt kajakista nousu ei kuivapuvun päällä olevista neopreenisukista ja crockseista huolimatta houkuttele. Pukin ja nytkytän itseni väkisin hiekkasärkän yli.
Aurinko alkaa laskea, lokakuun sininen hetki tuo mieleeni Kuopion pikkukadut. Syksyn ensimmäisen pakkaspäivän hämärtymisen, kun kävelin torilta alamäkeä Kuopion kirjastoon etsimään suomalaisen kirjallisuuden klassikoita. Sininen hetki, Juhani Aho, Papin tytär. Oulun yliopiston kirjallisuuden opintoja pystyi tekemään Kuopiossa opiskelevan muinaisen tyttöystävän kämpästäkin käsin.
Tekninen alusasu kuivapuvun alla toimii yllättävän hyvin, hiki ei tunnu enää märältä. Kylmillä keleillä pitäisi ehkä tavallisen pelastusliivin sijasta käyttää vähemmän selkää peittävää paukkuliiviä. Silloin pelastusliivi ei aiheuttaisi turhaa hikoilua ja siitä seuraavaa paleltumiskuolemaa.Miehikkään saaren kupeessa on verkkoja verkon vieressä. Mitä jos kaatuisin ja sotkeutuisin kalaverkkoon? Kuivapukukaan ei pitäisi hypotermiaa loitolla loputtomiin. Kovia kokenut iphone on hyytynyt kylmästä minigrip-pussiin pelastusliivin rintataskussa. Hätäviestiäkään ei pystyisi lähettämään.
Verkkomiehet kokevat verkkojaan illan hämärässä. Edellisellä viikolla näin jokisuulle siikojen perässä tulleen hylkeen. Ehkä kalastajat vartioivat nyt verkkojaan hylkeiden varalta, eivätkä mene kokujen välillä kotiin lämmittelemään. Kilpailutilanne. Hylje oli Perämerellä kuitenkin ensin. Ihminen tuli vasta kuusi tuhatta vuotta sitten Kierikkiin, joka oli silloin hylkeenpyytäjien tukikohta. Nyt se on 40 kilometria sisämaassa, 60 metriä merenpinnan yläpuolella. Maa kohoaa. Vieressäni kulkeva tämän hetkinen rantaviiva on kaikkein uusinta maata, aivan vasta merestä noussutta amerikkaa.
Jokisuiston delta-alueella on useita pieniä saaria ja paljon hiekkarantoja. Erään saaren päähän suuntautui kesäinen retki. Naku-uintia, auringonottoa ja makkaranpaistoa. Saarten välien vesireiteillä hiekkapohja kumpuilee. Matalan särkän jälkeen voi olla pari metriä syvä kuoppa. Rantaudun kesän retkipaikalle. Aukkopeitto irti, mela selän taakse, toinen käsi istuinaukon takareunaa vasten, toinen nojaa poikittain pohjaa vasten olevaan melaan, kun nousen kankein jaloin nilkkavesiin.
Hiekkaranta oli jäätynyt kovaksi. Kuivapuvun vetoketju on miehen näkökulmasta erittäin kätevä. Sen voi avata myös alapäästä. Kylmästä kutistuneellakin vehkeellä yltää lorottamaan mahtavan kaaren, ilman että koko ylävartaloa pitää riisua.
Täydennän helpotuksen hetkeä juomalla termospulloon jäähtynyttä teetä, jota olen höystänyt hunajalla. Hunajassa on sokerin lisäksi salattua voimaa. Johanna Sinisalon mukaan enkelten verta. Sinisalon kirjan luettuani vaihdoin tavallisen sokerin hunajaan. Ymmärtääkseni mehiläisten joukkoälyä vai sulautuakseni ympäristöön paremmin? Tai jotain. En tiedä.
Teen ja hunajan vaikutuksesta verensokeri kuitenkin kohoaa yhdessä mielialan kanssa. Eihän tämä melonta tällaisessa pikkupakkasessa hiihtoa kummempaa talviurheilua ole.
Niin kuin aina, ehtoopuolen runopojan elimistö vaatii vähintään tunnin lämmittelyn, ennenkuin se käynnistyy kunnolla. Loppumatka sujuu luontevasti, kylmästä ei ole tietoakaan, hartiat jaksavat menemättä hapoille. Melontaa voisi jatkaa tuntikausia. Kiiminkijoen sillalla autot kulkevat edes takaisin, Siikasaaren rannoilta useimmat laiturit on jo nostettu talviteloille. Jokiuomassa ylös ja alas tuulten mukana huilaava merivesi on syönyt pramean kivilaiturin perustuksia altapäin. Vanaanranta on kesän jäljiltä hiljentynyt, teinitytöt eivät enää kokoonnu mattolaiturille pitämään piiriään, eivätkä pojat hypi pommeja uimalaiturilta.
Pimenee. Melon Tuonelan jokea. Alakoskessa näkyy tummia viikatemiehiä viisimetristen lippohaaviensa kanssa. Kahdeksan joutsenta nousee siivilleen ja pakenee minua kyllästyneesti kaakattaen pimeyteen. Satojen räystäspääskysten piiritys samalla kohtaa jokea on vain muisto kesästä. Neljäsataa vuotta sitten Juho Vesainen hiihti tästä vauhdilla ohitse, jokea pitkin kohti kotiaan Ylikiimingin Vesalan kylälle. Vainolainen oli kuitenkin sehtinyt ensin. Kodin hiiltyneet rauniot savusivat merkkinä vierailusta ja koston kierre oli valmis jatkumaan.
Alan olla perillä. Urheilukentän rannan poukamaan on jäätynyt parin sentin jääkerros. Rantaan päästäkseni joudun käyttämään taas jäänmurtajatekniikkaa. Jos jää ei säry kajakin alla, täytyy laittaa melan lapoihin suksisauvoista piikit ja jatkaa melomista jään päällä.
Teksti ja kuvat: Jukka Takalo
Tämä on Jukka Takalon toinen Martinniemen Melajorma -blogi. Ensimmäisen voit lukea tästä.
